perjantai 17. elokuuta 2012

Scifi-haaste: Ray Bradbury - Fahrenheit 451

"Fahrenheit 451 on lämpötila jossa kirjapaperi syttyy ja palaa"
     
  
Scifi-haaste: 5. Moderni scifi klassikko, julkastu 1951-1992
 
Bradburyn teos olisi itseasiassa sopinut toiseenkin kohtaan: "Retro-Hugo-palkinto 2004. Hugo-palkintoja ei jaettu 1954, mutta 2004 ne jaettiin taannehtivasti." (Lähde: Risingshadow)

Artikkelini on julkaistu myös Oulun yliopiston kulttuuritieteiden opiskelijoiden Kultu ry:n lehdessä Kultisti 3/2012
   
5. kesäkuuta 2012 kuolleen Bradburyn klassikko ei paljon esittelyjä kaipaa. Muutaman sanan tahdon kuitenkin kirjasta manita. Jo vuonna 1953 ilmestynyt teos maalailee karun tulevaisuuden kuvan kirjafiileille. Kirjat ovat kiellettyjä ja ne tulee polttaa. Vapaa ajatteleminen on vaarallista. Samantapainen asetelma on myös vuonna 2010 ilmestyneessä nuorten dystopiassa Tarkoitettu
  
Fahrenheit 451 on yksi niitä klassikoita, jotka jokaisen tulisi lukea ja minunkin on ollut tarkoitus se joskus katsastaa, jos tulee vastaan. Se löytyikin sopivasti kesälomareissulla Kierrätyskeskuksesta kahdella eurolla. Lisää kesäloman kirjasaalista, katso postaus täällä. Kirja yllätti kaikenlisäksi ohukaisuudellaan, on siis mahdottoman lyhyt ja luin itsekin tämän kahdella lukukerralla. Miksiköhän klassikoista tulee aina mieleen tuhti tiiliskivi...
   
Usko tai älä, mutta minä olen joutunut aikanani lukemaan koko joukon joten tiedän mitä puhun, ja asia on niin että kirjoissa ei sanota mitään! Ei mitään minkä voisi ottaa opiksi tai uskoa. Kaunokirjallisuudessa puhutaan epätodellisista ihmisistä, henkilöt ovat tyystin mielikuvituksen tuotteita.  (s.77)
   
Päähenkilö on kolmissakymmenissä oleva Guy Montag, palomies, jonka tehtävänä ei ole sammuttaa tulipaloja vaan sytyttää niitä. Hän etsii ihmisten kotoa salaisuuksia, piilotettuja kirjoja, kokoaa kollegoidensa kanssa ne rovioksi, valaa päälle palavaa öljyä ja liekittää maailmanhistorian kirjallisia klassikoita kyltymättömällä tulella. Täysin vailla viihdettä ei tulevaisuuden ihminen kuitenkaan pärjää, olohuoneiden seinät on korvattu televisio ruuduilla, joista tarjotaan ajatuksia herättämätöntä tositv:tä, jonka päätähtiä kutsutaan "sukulaisiksi". 
 
Eräänä päivänä Montag kohtaa naapuritalossa asuvan Clarisse McClellanin, viattoman ja hupsun tytön, jolla on vaarallisia ajatuksia. Montagin arki ei palaa ennalleen sen jälkeen - hän odottaa 17-vuotiaan Clarissen näkemistä huolimatta kotona odottavasta vaimosta.

- Mikä sinulla siinä on? Montag kysyi.
- Luulen että se on tämän vuoden viimeinen voikukka. En olisi uskonut että nurmikolta löytyy sellainen vielä tähän aikaan. Oletteko koskaan kuullut mitä tapahtuu kun sitä hankaa leukaa vasten? Katsokaa. Hän sipaisi kukalla leukaansa ja nauroi.
- Miten niin?
- Jos siitä lähtee väri se merkitsee että olen rakastunut. Lähtikö sitä?
Hän oli pelkkänä silmänä.
- No? tyttö sanoi.
- Leukasi on keltainen.
- Hienoa! Yritetään sitä nyt teihin.
- Ei se minuun tehoaisi.
- Katsotaan. Ennen kuin Montag ehti liikahtaa tyttö oli pannut voikukan hänen laukansa alle. Montag kavahti taaksepäin ja tyttö nauroi. - Pysykää aloillanne!
- Miltä näytti? Montag sanoi.
- Hyi häpeä, tyttö sanoi. - Te ette ole rakastunut kehenkään.
- Kylläpä olen!
- Ei siltä näytä.
- Minä olen hyvin rakastunut. Hän yritti loihtia kasvoilleen sanoja täydentävän ilmeen. Kyllä olen!
- Voi älkää olko tuon näköinen.
- Se on voikukan vika, hän sanoi. Te käytitte sen loppuun. (s.30-31)
    
Montagin vahvuutena hahmona on hänen rohkeutensa ajatella oman toimintansa mielekkyyttä. Bradburyn kieli on pääosin kaunista, vaikka toisinaan hän sortuu hyvinkin abstraktiin värien ja muotojen kuvailuun, joka tuo mieleen kaleidoskooppimaisen tripin Liisan seikkailuista Ihmemaassa. Mekaaniset koirat toivat kaikessa kauheudessaan mieleen Doctor Whon symppis hahmon, robokoira K9:n (äännetään canine). Alla muuten yksi suosikkikohtani, lumoava lainaus:
 
Hänen edessään kohoavasta mustasta seinästä tuli kuiskaus. Hahmo. Hahmossa: kaksi silmää. Yö katsoi häneen. Metsä näki hänet. (s.169)
    
Kuinka voisin kuvitella elämääni Bradburyn luomassa maailmassa? Olisinko aivopesty, valmiiksi pureskeltujen saippuaoopperoiden orja, joka välillä kaahaa tuhatta ja sataa moottoritiellä vai olisinko kenties rakkaimpia kirjojani salassa lukeva ja kirjallista historiaa säilövä kapinallinen? Bradbury pukee sanoiksi yhden elämäni moton:
 
Isoisäni sanoi, että jokaisen on kuollessaan jätettävä jotakin jälkeensä. Olkoon se sitten vaikka lapsi tai kirja tai taulu tai seinärakennelma tai kenkäpari. Tai puutarhaistutus. Jotakin jota käsi on koskettanut jollakin tapaa, niin että sielulla on paikka minne mennä kun kuolema yllättää, ja kun ihmiset katselevat istuttamaasi puuta tai kukkaa, he katselevat sinua. Samantekevää mitä teet, hän sanoi, kunhan aina koskettaessasi jotakin se on muuttunut entisestään sinun kaltaiseksi. Hän sanoi, että ruohonleikkaajan ja todellisen puutarhurin erottaa toisistaan heidän käsiensä kosketuksesta. On yhdentekevää onko ruohonleikkaaja paikalla vai ei; puutarhuri jää sinne eliniäksi. (s.184)
    
Bradbury on onnistunut nostamaan jo yli 50 vuotta sitten esille ne ongelmat, joista ensioireet alkavat näkyä nykypäivänä: ihmiset tyhmentyvät, he katsovat mieluummin Salattujen elämien uusintoja tai päivittävät Facebook-sivuaan kuin lukevat kirjoja. Kuinka kauan lukijakuntaa on riittävästi, jotta kirjoja suomennetaan, painetaan ja myydään, ennen kuin homma alkaa olla kannatamatonta? Toivottavasti minun ei tarvitse nähdä kirjarovioiden hehkua. Onneksi Suomessakin on mm. aktiivinen kirjablogi-yhteisö, joka varmasti enenevässä määrin nostaa niin klassikoita kuin uutuus teoksia kirjakansan huulille.

Arvosana:
     
Takakannesta:
Onko Fahrenheitin aika jo koittanut?
   
Maailman on vallannut suloinen mielettömyys: sen sijaan että ihminen rentoutuisi vaikkapa hyvää kirjaa lukien, hän menee olohuoneeseensa, jonka seiniä peittävät televisioruudut. Niiden kautta hän voi seurustella muiden ihmisten kanssa.
  
Viestintätekniikka on syrjäyttänyt kirjat. Ne täytyy polttaa. FAHRENHEIT 451 on lämpötila, jossa painopaperi syttyy palamaan, se on sieluntila, jossa yksilön näkemykset haihtuvat savuna ilmaan. Nouseeko enää kukaan vastustamaan yhteiskuntaa, joka pakottaa ihmiset toistensa peilikuviksi?
    
Tyylilaji: dystopia
            
Samantyylisiä kirjoja: Ally Condie: Tarkoitettu, George Orwell: Vuonna 1984, Aldous Huxley: Uljas uusi maailma
   
Suomentanut: Juhani Koskinen, 194 sivua, Tammi 1998, Ensimmäinen suomennettu painos 1966
       
Alkuperäinen nimi: Fahrenheit 451, Alkuteos ilmestynyt 1953
                                     
Kirjasta muualla: Risingshadow, Wikipedia, Aamuvirkku yksisarvinen, Kuuttaren lukupäiväkirja, Tavaus, Nulla dies sine legendo, LukeVille, Mukaan lukien, Outo aika, outo paikka, Anilon lukupäiväkirja, Pois työpöydältä,
 
Samanhenkisiä leffoja:

4 kommenttia:

  1. Oo, muistan kuinka suuren vaikutuksen tämä kirja minuun yläasteikäisenä teki! Paljon muuta en sitten muistakaan, eli taas yksi kirja lisää jonka haluan uusiolukea joskus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä puhuttiin tänään Kirjallisuuden tutkimukse perusteet-kurssilla. Olipas pollea olo, kun olin lukenut tämän ja tajusin, mihin luennoitsija viittaa. :)

      Artikkelini tästä kirjasta muuten julkaistiin uusimmassa ainejärjestölehdessäni Kultistissa!

      Poista
  2. Luin tämän juuri ja tykkäsin. Haluaisin uskoa, että yrittäisin tuollaisessakin yhteiskunnassa ja yrittäisin säilyttää kirjojen sisältöä. Kaverini joskus kuvasi minua ihmiseksi, joka ajattelee jo liikaa, joten en oikein usko, että voisin turruttaa ajatukseni kokonaan roskaviihteellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huomasinkin postauksesi kirjasta. Jos nyt tulisi tuollainen yhteiskuntamalli, olisin varmasti kapinallinen. Jos en voisi lukea, kirjoittaisin edes ylös niin omia kuin muiden kirjoittamia tarinoita. Olisi köyhää elää pelkällä tv-viihteellä.

      Poista