sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Zadie Smith: Valkoiset hampaat

 Kuinka syvälle sinun juurikanavasi yltävät?
   

Brittiläisen jälkikolonialismin kurssin kirja 4/4. Zadie Smith oli kurssilla luettavista kirjailijoista ainoa, josta tiesin jotain jo etukäteen. Valkoiset hampaat teoksella on hyvin kaunis kansi, ihastuttavat värit. Odotin siis kirjalta paljon, sillä aiemmat teokset eivät välttämättä olleet niitä mukaansatempaavimpia, kielestäkin johtuen. Smithin kerronta on jotain aivan omaa luokkaansa. Kuvailuissa on virtuoosimaista kauneutta, joka tietenkin eroaa jonkin verran alkuperäisestä - onhan kyseessä käännetty teos.
 
Kirjassa seurataan kahden perheen tarinaa. Toisen perheen isä on bengalilainen (ei siis intialainen) Samad Iqbal, joka tapasi perienglantilaisen Archiebald Jonesin toisen maailmasodan aikana. Miehet viettivät aikaa tankissa synnyttäen epätodennäköisen ystävyyden. Vuosia myöhemmin miehet asuvat samalla asuinalueella, molemmilla on nuori vaimo ja samanikäisiä lapsia. Archien vaimolla on jamaikalainen perimä, joka aiheuttaa toisinaan ongelmia valkoisessa valtaväestössä.
 
Clara oli tietysti pelkkää kissaa koko nainen. Hänellä oli yllään pitkä. ruskea villapuku ja suussa upeat tekohampaat; puku jätti selän paljaaksi, hampaat olivat valkoiset, ja kokonaisvaikutelma oli kissamainen, pantteri iltapuvussa; paljaalla silmällä ei oikein erottanut, mihin villa loppui ja mistä Claran iho alkoi. Ja äkättyään pölyisen päivänsäteen, joka lankesi korkeasta ikkunasta odottavien pariskuntien päälle, Clara myös käyttäytyi kuin kissa. Hän lämmitteli paljasta selkäänsä auringossa, näytti suorastaan ojentelevan. Jopa vihkivä viranomainen, joka oli sentään nähnyt kaikenlaista – hevosmaisia naisia, jotka menivät vihille näätämäisten miesten kanssa, norsumaisia miehiä, jotka menivät vihille pöllömäisten naisten kanssa – kohotti kulmiaan tälle luonnottomalle liitolle, kun vihkipari lähestyi hänen pöytäänsä. Kissa ja koira. (s. 53)
     
Aluksi teoksen ja lukujen nimissä sekä pitkin tekstiä mainitut hampaat hämmensivät, kunnes noin puolivälissä kirjaa luin Kirjavinkkien arvostelun: "Näiden henkilöiden juurikanavat ulottuvat syvälle." Tämä avasi viimein mielikuvan sukujuurista. Hampaat ovat selkeästi toistuva asia, motiivi. Smith kirjoittaa samoista vakavista aiheista: kuulumisesta, hyväksynnästä, ennakkoluuloista, homoseksuaalisuudesta, uskonnosta ja ihonväristä kuin Selvon, Syal ja Kureishi, mutta hän kertoo asiat huumorin (joskus mustan sellaisen) avulla. Vaikka kyseessä on kurssin paksuin kirja, huumori lisää motivaatiota lukea kirjaa teteenpäin.

Jos sinulle sanotaan, että 'sellaisia ne ovat' tai 'niin ne tekevät' tai 'sitä mieltä ne ovat', älä tuomitse, ennen kuin tiedät tosiseikat. Intiaksi kutsuttu maa näet tunnetaan tuhannella eri nimellä, ja se on miljoonien ihmisten asuttama; jos kuvittelet löytäneesi siitä väenpaljoudesta kaksi samanlaista ihmistä, olet väärässä. Se on vain kuutamon tekemiä kujeita. (s. 94)

Arvosana:
 
 Takakannesta:
"Hämmästyttävän itsevarma debyytti, hauska ja vakava... olin ihastuksissani." (Salman Rushdie)
  
Valkoiset hampaat on yksi viime vuosien kohutuimmista esikoisromaaneista. Englannissa vuonna 2000 se sai loistavan vastaanoton niin lehtikritiikeissä kuin myyntilistoillakin ja voitti lisäksi vuoden mittaan useita kirjallisuuspalkintoja.
    
Romaani on sukellus Pohjois-Lontoossa sijaitsevaan Willesdenin lähiön arkeen. Kolme hyvin erilaista perhettä - ja yksi geenimanipuloitu hiiri - muodostavat keskuksen, jonka kautta Smithin eri suuntiin rönsyilevä kerronta kulkee. Lontoosta siirrytään kiemuraisia sukupuita ja historiallisia sattumaketjuja seuraamalla milloin toisen maailmasodan Bulgariaan, milloin 1800-luvun Intiaan.
    
Smithin kieli on herkullista ja kerronta lämpimän ironista. Esiin piirtyy rikas kuvasarja brittiläisen yhteiskunnan murroksesta, maahanmuuttajien arjesta, sukupolvien suhteista, ja juurettomuuden kokemuksesta. Ennen kaikkea Valkoiset hampaat on kuitenkin pienten ja outojen tarinoiden juhlaa. Ensi sivuilta lähtien Smith todistaa olevansa loistava tarinaniskijä, joka osaa taitavasti kuvata niin elämän traagisia kuin koomisiakin puolia.
  
Suomentanut: Irmeli Ruuska, 462 sivua, WSOY 2001    
   
Alkuperäinen nimi: White Teeth (2000)
  
Kirjasta muualla: Kirjavinkit, Helsingin Sanomat, Kiiltomato, Kirjojen maailma
  
Zadie Smith  Wikipediassa
  
Samantyylisiä kirjoja: Meera Syal: Anita and Me, Hanif Kureishi: Esikaupunkien Buddha, Sam Selvon: The Lonely Londoners, Philiph Roth: Ihmisen tahra, Marja-Leena Tiainen: Kahden maailman tyttö

4 kommenttia:

  1. Minulla on tämä kirja ollut jo tovin kesken (ensimmäiset 60 sivua olen lukenut jo kahdesti) ja en tiedä, jotenkin nyt kun luin tämän arviosi, niin voin kyllä samaistua ja nyökytellä kirjan hienoudelle, mutta jokin siinä on. Jokin mikä tekee siihen tarttumisesta kovin raskaan.

    Mutta oli hauska lukea arvio kirjasta, joka itsellä on kesken! Yleensä en näin tee, mutta ajattelin, että ehkä saisin tästä potkua omaankin lukemiseen. Katsotaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän miksi koet kirjan raskaaksi, sitä tämä kyllä on. En voi kehua kirjan ansioiksi hyvän mielen tuottamista, mutta arviossani suhteutin kokemuksia kurssin aikana lukemiini muihin kirjoihin ja niistä tämä oli kyllä laadukkain. Jotenkin olen aina varovainen kuullessani kirjan olevan paljon palkittu - ne kun eivät yleensä minulle ole mitenkään erityisen tasokkaita tai onnistuneita. Suosittelen sinua kuitenkin lukemaan kirjan loppuun, vaikka kohtalaisen pitkä kirjahan tämä on, eikä kerronta tempaa missään vaiheessa aivan täysillä, on tarinassa omat yllättävät käänteensä, joiden takia kirja kannattaa lukea.

      Poista
  2. Minä en ole lukenut Smithiltä (vielä) mitään, vaikka hyllystä löytyy ainakin kaksi hänen kirjaansa. Jotenkin haluaisin pitää niistä, mutta muistaakseni olen juuri tämän Valkoiset hampaat aloittanut monesti, enkä ole päässyt koskaan kovin pitkälle... Ehkä vielä jonain päivänä. :)

    VastaaPoista
  3. Siitä on aikaa, kun luin tämän kirjan kirjatenttiä varten ja siitä tulikin itseasiassa tenttikysymys! Pidin Valkoisista hampaista ja sen huumorista. Smithin muita kirjoja en ole lukenut. Joskus yritin Nimikirjoitusmiestä, mutta se ei vaan iskenyt.

    VastaaPoista