maanantai 17. marraskuuta 2014

Lukupiirissä: Steven Hall: Haiteksti

"Tämän rikkinäisen maailman halkeamat levisivät jalkojeni alla"
     
      
Steven Hallin teos Haiteksti on paljon muutakin kuin kirja. Se on sanallista ja kuvallista taidetta. Aina kun puhutaan taiteesta, nousee esiin kysymys voiko tätä täysin ymmärtää ja onko se edes pakollista. Haitekstiä on nimittäin vaikeaa, ellei paikoin jopa mahdotonta yrittää ymmärtää. Hall kuljettaa kertomusta eteenpäin sanoista muodostuneiden kuvien avulla ja eräässä kohdassa kirjailija on käyttänyt tällä tavoin dramaattisesti (Tappajahain jalanjäljissä) lähestyvän hain kuvaamiseen 40 sivua.  
      

  
Teos oli syyskuussa lukupiirikirjanamme ja odotimme vetäjäkollegoideni kanssa innokkaina vilkasta keskustelua kirjasta muiden osallistujien kesken. Paikalle ei kuitenkaan kerennyt yksikään piiriläisistä. Emme siis harmiksemme päässeet keskustelemaan tämän monitasoisen teoksen synnyttämistä tulkinnoista (muutoin kuin keskekenämme), sillä jokaisella lukijalla on erityisesti tästä teoksesta puhuttaessa oma näkemyksensä tapahtumista, sanomatta jättämisestä ja pintatason alla kuplivisti monimerkityksellisistä tulkinnoista.
    
Hallilla on erikoinen tapa kirjoittaa. Hän on pyrkinyt kirjoittamaan jokaisen lauseen epätyypillisellä tavalla, esimerkiksi päähenkilön (Eric Sanderson) psykiatrin silmiä kuvataan strontiuminharmaiksi. Sanoilla kikkaileminen on varmasti ollut raskasta paitsi lukijalle niin myös suomentajalle. Tyyliin tottuminen vei aikaa, mutta kun teokseen kuvitteli päässeensä sisälle, siihen tottui tai oli keskittänyt huomionsa siihen mitä sanottiin, eikä siihen kuinka sen sanominen tapahtui. Onko kirjailijan tarkoituksena olla vain tekotaiteellinen vai onko Hall kirjoittajana todellakin näin pikkutarkka ja sanallisesti lahjakas?
  
Sisuskalut tuntuivat kaninkoloon roiskaistuilta teurasjätteiltä. (s. 141)
  
Poimin Hallilta (tai no, itseasiassa suomentaja Kaijamari Sivilliltä) monta todella hauskaa sanaa ja ilmaisua, joita olen alkanut viljelemään puheissani teoksen luettuani. Tällaisia ovat esimerkiksi elämiskone, kellokoneistomaailma, flunssapuuroaivot, tiikerinraitainen valo, päivänkakkaroiden hammasrattaat, epätila, kesän loppumisen kyyryyn painama kottarainen...
  
Mihin voisin verrata jotain näinkin omanlaistaan kirjallista luomusta? Teos on hyvin elokuvamainen ja jos leffa Memento (2000) ja tv-sarja Dr. Who ovat tuttuja, voi saada vihjeen siitä mitä kansien välistä voi löytää. Magdalena Hai lienee Suomen tunnetuin kryptozoologi, ja hänen sivuillaan vierailleet varmaan tietävät sanan/tutkimussuuntauksen. Hallin teoksessa on useita kryptozoologia lajeja kuten heletrobi, luxofaagi, tikittävä remora, ludoviciaani ja univinkki. Hall on muuten lainannut teoksessaan mm. Haruki Murakamia  
     

    
Haiteksti on jännittävä, ihmisen psyykeä koetteleva ja paikoin varsin makaaberikin kertomus. Yksi mielenkiintoisimpia olentoja teoksessa oli Mr. Nobody, joka on kuin suoraan jostain Tim Burtonin luomasta, kiehtovista maailmasta. En muista milloin olisin viimeksi kirjaa lukiessani säikähtänyt niin paljon kuin lukiessani Mr. Nobodysta. Olin yliopiston ruokalassa lukemassa kirjaa kaikessa rauhassani, kunnes yllättäen joku tarttuu kylkeeni ja sanoo Hello. Kiljaisin ääneen rakkaan avomieheni tullessa tervehtimään minua. Hallin teksti oli ryöminyt ihoni alle.
     
Tunsin kihelmöivää kauhua, sellaista joka suntyy kun tajuaa jonkin kamaluuden koko laajuuden - jos on vaikka vaarallisesti eksyksissä tai on tehnyt hirvittävän virheen - ja todellinen tilanne hiipii takaraivoon kuin mikäkin pantomiimi Dracula. (s. 10-11)
  
Harmillisen usein toistuvat lyöntivirheet pistivät silmääni (liian pitkä välilyönti, näppäimistön vierekkäinen kirjain) ja myös muutamat erikoiset käännöspäätökset. Esimerkiksi miesluukkujen kannet jäi tökkimään. Oliko kyseessä tosiaan kuvaillun kaltainen rakenne vaiko kenties viemärin kansi = manhole cover?

Lukupiirikeskustelusta jäi mieleen yksi hauska kohtaus. Olin lukenut aamulla, ennen lukupiirin kokoontuista Helsingin Sanomissa olleen kritiikin Hallin teoksesta ja esitin piiriläisille siellä olleen havinnon: teoksessa on hahmo nimeltään Mycroft Ward (viitannee muuten Arthur Conan Dolen hahmoon Mycroft Holmesiin) ja kriitikko toteaa: "Eric tapaa Mycroft Wardin, kaiken yksipäistämiseen tähtäävän kauhistuksen. Sitä vastustaa vanhojen tekstien vuoren sisään rakennetussa labyrintissä asuva kirjastonpitäjä, joka vapauttaa maailmaan sanaviruksia. Microsoft Word, anybody?"
  
Kaiken kaikkiaan Haiteksti on jotakin hyvin erilaista. Kielellistä akrobatiaa, sanojen voimaa ja muistin menettämisen pelkoa. Suosittelen teosta rohkealle ja ennakkoluulottomalle lukijalle, sillä luettuasi Hallin romaanin, olen varma, että jokin muuttuu sisälläsi, tai ainakin se antaa paljon ajattelemisen aiheita.
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Eric Sanderson on hädissään. hän on menettänyt täysin muistinsa. Psykiatri kertoo, että sen on aiheuttanut rakkaan ihmisen järkyttävä poismeno, ja vakuuttaa, että hoito auttaa. Eric saa salaperäisiä kirjeitä, joita psykiatri kieltää avaamasta. Kiellosta huolimatta hän lukee kirjeitä, joissa väitetään, ettei psykiatri voi auttaa häntä jäljittämään menneisyyttään. Kirjeiden neuvoilla hän sen sijaan pystyisi voittamaan vaarat, joihin hän joutuisi. Eric saa tietää salakirjoitetuista teksteistä, jotka hänen on selvitettävä, ja muistia ahmivasta haista, jota vastaan hänen on taisteltava. Hänen tarkoin hallittu elämänsä muuttuu hurjaksi pakomatkaksi, joka ylittää arkitodellisuuden rajat.
   
Samantyylisiä kirjoja: Johanna Sinisalon ja Leena Krohnin tuotannot
    
Alkuperäinen nimi: The Raw Shark text (2007), Suom. Kaijamari Sivill, 448s. WSOY 2007
     
Muita kokemuksia kirjasta: Risingshadow, Helsingin Sanomat, Maailman kirjatSatun luetut

5 kommenttia:

  1. Olen Haitekstin lukenut vuonna 2007 ja se oli tosiaan hyvin erilainen - ja erikoinen. En enää muista paljon kirjasta, mutta oli pakko luntata omat mietteeni siitä. Olen nähtävästi pitänyt kirjan loppuratkaisusta kovasti. Ja ajoittain kirjan lukeminen oli uuvuttavaa. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En osannut kirjaan tarttuessani ja sitä lukupiirikirjaksi ehdottaessani ollenkaan varautua tällaiseen kokemukseen. Enkä tiedä olisiko minun pitänytkään. Ehkä oli parempaa olla tabula rasa ja antaa teoksen ryöpyttää sanojaan verkkokalvoilleni. Erittäin hämmentynyt tunne jäi viimeisen sivun jälkeen... Pidin ian-kissasta. Se oli mukava keventäjä.

      Poista
  2. Muistan, että minulle taisi jäädä kirjasta hieman ristiriitaiset fiilikset, mutta juuri muutama kuukausi sitten katselin kirjaa hyllyssäni ja mietin, että pitäisi kokeilla uudestaan. Ekasta lukukerrasta on jo ehkä viisi (?) vuotta. Tämä taisi joskus olla erään ystäväni lempikirja, ja siksi minäkin kiinnostuin ja toivoin tämän joululahjaksi joskus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullekin yksi tuttuni kehui kovasti. Ei kylläkään kertonut miksi, sanoin vaan että hänen mielestään todella hyvä ja että muidenkin pitäisi teos lukea. Olisi lainannutkin kirjan, mutten ottanut sitä pölyyntymään muiden hamsteroimieni teosten joukkoon. Sittemmin löysin kirjan kirpparilta ja kotiutin sen. Aika hämmentyneet oli tunnelmat lukupiirissäkin. Oli todella vaikea pukea sanoiksi mitä tuntemuksia ja ajtuksia kirja meissä herätti.

      Poista
  3. Mä aloitin tätä joskus, mutta jostain jo unohtuneesta syystä jätin tämän kesken. Pakko ehkä yrittää uudelleen!

    VastaaPoista