lauantai 26. syyskuuta 2015

Lastenkirjalauantai: Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu

"Adan koti oli valtava. Siinä oli itäsiipi, länsisiipi, keskushalli suurenmoisine kupoleineen 
ja kaiken takana Kalmatollon vanhin osa, rämä siipi."
      
 
Arvostelukappale
                                                                                                       
Ensimmäisenä kiinnitin huomiota Chris Riddellin lastenromaaniin Ada Gootti ja hiiren haamu, kun näin sen vahvan värisen kansikuvan Gummeruksen uutuuskirjojen katalogissa. Kannessa hehkuu hopeafiligraani, jonka koukeroihin on piilotettu kalloja. Violetti, musta, valkoinen ja hopea ovat todella harmonisessa tasapainossa. Kannen mustat kohdat ovat samettimaista mattaa ja lisäksi sivujen reunat on käsitelty metallinhohtoisella violetilla. Kokonaisuutena hyvin kaunis ja houkutteleva kansi. 
   
Toiseksi kiinnitin huomioa päähenkilön sukunimeen, Gootti. Lordi Gootti, runoilija, asuu tyttärineen ja palveluskuntineen Kalmatollon kartanossa. Tässä vaiheessa tiesin jo, että minun on ehdottomasti luettava tämä teos. Valitsinkin sen luettavaksi kesän toisen lukumaratonin aikana. Jos kaipasin enää vakuuttelua, niin viimeistään se seikka, että kirjailija on itse kuvittanut teoksen (ja varsin yksityiskohtaisesti vieläpä) takasi kiinnostavuuden kannesta kanteen. 
   
Päähenkilönä seurataan Adaa, jonka tulee kuulua, mutta ei näkyä. Isänsä määräyksestä hän käyttää isoja, tömiseviä kenkiä kulkiessaan kartanossa, Näin siksi, että lähestyvä ääni antaisi aikaa isälle mennä piiloon tytärtään. Menetettyään vaimonsa nuorallakävelyonnettomuudessa, Lordi on välttellyt Adaa, joka on perinyt thessalonikilaisen äitinsä ulkonäön. 
  
Lordi on järjestämässä juhlat, joihin kuuluu niin metaforinen polkukisa kuin sisämetsästystä. Adan utelias luonne johdattaa hänet juhlien taustalla olevan kieron suunnitelman keksinmurupolulle. Juonittelija on eräs kartanon palvelijoista ja Ada aikoo paljastaa hänen aikeensa isälleen, jos tämä vain kestäisi katsoa häntä riittävän pitkään, jotta ehtisi selittää päätelmänsä. Adan apuna toimii kummitus-hiiri Ishmael, joka on joutunut niin lilliputtien kuin jättiläisten vangitsemaksi. Tarinan aikana Ada löytää myös muita uusia ystäviä.
   
Vauhtia. komediaa ja vaarallisia tilanteita pursuilevassa tarinassa on paljon samaa kuin muidenkin brittiläisten sanataitureiden kuten Roald Dahlin ja David Walliamsin tuotannoissa. Ei siis olekaan ihme, että näiden kirjailijoiden teoksia julkaistaan myös suomeksi. Tässä vaiheessa on hyvä nostaa esille myös teoksen suomentaja, Jaana Kapari-Jattaa, joka leikittelee kielellä tuttuun tapaansa. 
   
Riddell on selvästi paljon lukenut mies, sillä teoksessa runsaasti viittausia klassikkoihin, satuihin sekä historiallisiin henkilöihin. Poimin lukuvihkooni paljon viittauksia, mutta tässä pari esimerkkiä. Rivien väleistä on löydettävissä niin Maija Poppanen, Narnia, Jane Eyre, Mary Shelley, Van Helsing, Danten Helvetti, Henry David Throreaun kuuluisa teos Walden, elämää metsässä kuin Ranskan vallankumousta esittävä kuuluisa maalaus Vapaus johtaa kansaa. 
   
Näitä, joskus ovelastikin piilotettuja viittauksia oli hauskaa bongailla ja avata niiden merkityksiä. Yhtenä esimerkkinä kohtaus, jossa puheenvuoron sai vain se, joka piti hallussaan lusikkaa. Minulle tämä herätti mielleyhteyden Kärpästen herraan, jossa lupa puhua oli sillä, joka piteli simpukkaa, vaikka tekniikkana "puhujan sauva" onkin hyvin universaali. 
   
Riddellin luomaa maailmaa ja sen hahmoja kuvaa hyvin gotiikan raskaus ja surumielisyys, mutta mahtuu tarinaan paljon uuden löytämisen riemua, ystävyyden solmimista ja oikeudenmukaisuutta. Persoonallinen kuvitus antaa tarinalle pullataikinamaista sitkoa ja sitoo tarinaa kauniisti yhteen. Suosittelen Ada Goottia ja hiiren haamua 9-13-vuotiaille lukijoille, mutta kyllä tätä teosta voivat hyvllä mielein lukea myös varttuneemmatkin ihmiset. Lastenkirjoissa kun on usein mukaankeitettynä tasoja, jotka osoitetaan vanhemmille, jotka lukevat tarinaa ääneen. 

Romaanin mukana tulee myös minikirja "Muuan hiiri muistelee" (suom. Kristiina Drews), jossa kerrotaan Ishmaelin seikkailuista.
   
Ainoana negatiivisena seikkana on mainittava tekstin piparkakkureuna, sillä arvostan kirjoissa, että teksti on aina tasattu molempiin reunoihin, paitsi jos teksti väistää kuvaa. 
   
Sarja on saanut jo jatko-osia, joista viimeisin on ilmestynyt nyt syyskuussa. Toivon, että ne mahtuvat tulevien vuosien julkaisuohjelmaan.

  • Goth Girl and the Fete Worse than Death (2014)
  • Goth Girl and the Wuthering Fright (2015)

Lisäksi sarjaan kuuluu pienoisromaani  Goth Girl and the Pirate Queen (2015), joka ilmastyi tämän vuoden kevääll, kirjan ja ruusun päivänä.

Arvosana:   
  
Takakannesta:
Tässä on Ada Gootti. Hän on kuuluisän runoilijan lordi Gootin ainoa lapsi. Heidän lisäkseen valtavassa Kalmatollon kartanossa asuu palveluskuntaa ja liuta aaveita, mutta Adalla ei ole yhtään ystävää, jonka kanssa lähteä tutkimusmatkoille karmivan kotikartanonsa hämyisiin, unohdettuihin kolkkiin. 
     
Eräänä yönä kaikki muuttuu, kun Ada kohtaa aavemaisen hiiren nimeltään ishmael. Yhdessä salaisen Ullakkokerhon väen kanssa he päättävät selvittää, mitä kummaa Kalmatollon kartanossa ja sen rämässä siivessä on meneillään.
   
Alkuperäinen nimi: Goth Girl and the Ghost of a Mouse (2013), Suom. Jaana Kapari-Jatta, 219 s. Gummerus 2015 
  
Kuvitus: Chris Riddell

torstai 24. syyskuuta 2015

12 kirjaa syysiltoihin

Blogeissa kiersi kesän kynnyksellä 12 kirjaa riippumattoon -haaste. Valitsin listalleni kirjoja joita en ollut vielä lukenut. Nyt syyskuun lopun jo häämöttäessä olen ehtinyt lukemaan noin puolet kesäkirjalistastani. Lopuillekin on jo lukusuunnitelmia, vaikka osa siirtyy ensi vuoden puolelle.
   
Kesken:
  • Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä
Lukematta:
  • Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli
  • Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen (lukupiirimme lokakuun kirja)
  • J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa (valitsemani teos klassikkohaasteen toiseen osaan)
  • George Orwell: Vuonna 1984
  • Sean Stewart: Matkijalintu
  • Douglas Preston & Lincoln Child: Ihmeiden kabinetti
   
Loppuvuoden luetut on suunniteltava tarkkaan, sillä enää ei ole kauan vuoden vaihteeseen. Onkin siis mietittävä, mitkä uutuudet haluaa lukea heti tuoreeltaan ja onko aikaa klassikoille ja muutaman vuoden vanhoille kirjoille. Toki on, mutta tiukkaa karsintaa on suoritettava siitä huolimatta.
   
Ullan luetut -blogin postauksesta sain idean listata 12 kirjaa, jotka ovat täydellisiä syksyn pimeneviin ja viileneviin iltoihin. Nyt etsitään siis täydellistä kumppania, jonka kanssa voi käpertyä huovan alle kuuman kaakaomukin kanssa. Valitsen teokset jälleen lukemattomien pinostani. Näistäkin osa saattaa siirtyä keväällä luettaviin. Merkitsen tähdellä (*) ne teokset, jotka suurimmalla todennäköisyydellä luen.

  
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarukset *
Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan *
John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään 
Emily St. John Mandel: Station Eleven *
Cormac McCarthy: Tie *
Mia Vänskä: Valkoinen aura 
   
  
Kate Atkinson: Elämä elämältä *
Laurie Frankel: Ikuisesti yhdess@ 
Siri Kolu: Metsänpimeä 
Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Seita Vuorela: Karikko *

maanantai 21. syyskuuta 2015

Elokuun luetut, yleisiä kuulumisia sekä vastauksia 10 kysymyksen haasteeseen

Bloggaaminen on ollut nyt muutaman viikon tauolla. Lukeminen on tökkinyt (kiitos Karen Joy Fowlerin Olimme ihan suunniltamme. Miten voikin olla hitaasti etenevä ja raskassoutuinen teos?). Olen kuitenkin lukenut muutakin sen rinnalla, ja bloggamattomien pinossa odottelee useampikin teos. 

Osallistuin 8.9. Minäkin luen -mielenilmaukseen lukemisen puolesta Rotuaarilla, laitan tähän alle kuvia sieltä. Yllättävän moni innostui mukaan. 


13.9. oli syntymäpäiväni, mittariin pyöräytettiin luku 29. Tässä kuvia hienosta 13 kirjan  (ja neljän haudukepaketin)"saaliistani", eli kuinka siskoni minua muistivat:


Ja nyt kokoamaan viime kuukauden kirjatilastoa: Elokuussa luin 7 kirjaa, 1870 sivua. Kuukauden parhaat lukuhetket vietin Doerrin ja Gierin kanssa.  

John Green: Arvoitus nimeltä Margo
Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
Cecelia Ahern: P.S. Rakastan sinua
Terhi Ekebom: Kummituslapsi
Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu
Kerstin Gier: Lupaus - Unien ensimmäinen kirja
K.A. Applegate: Viimeinen avaruussukkula
  
Lastenkirjalauantait olivat elokuun ajan tauolla, mutta teemapostauksia olisi tarkoitus taas jatkaa. Seuraavina teoksina esittelyyn ovat tulossa lukumaratonilla lukemani Ada Gootti ja hiiren haamu sekä Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puiden tarinoita-sarjan uusin tulokas, Merenkulkija. Lukupinossa odottelee myös puoliksi luettu David Walliamsin Herra Lemu sekä syksyisiä lasten kuvakirjoja, 
  
Syksyn tavoitteenani on lukea vihdoin keskeneräisenä seisovat teokset loppuun. Herra Lemun lisäksi Kersti Kurosen Paha puuska, Philip K. Dickin Palkkionmetsästäjä ja pari muuta pidempi aikaista prjoketia odottelee loppuun suorittamistaan. Lisäksi uusina tuttavuuksina lukupinossa ovat mm. Blake Crouchin Wayward Pines - Ei pakotietä (josta tehtyä tv-sarjaa olen katsonut mieheni kanssa) ja Anna Lihammerin Kun pimeys peittää maan. Syyskuun lukupiirikirjana on Neil Gaimanin Tähtisumua, joka minulla on englanniksi. Siihen tartun seuraavaksi. 
  
Osallistuin Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingoon, jonka koontipiostaus löytyy täältä. Elokuussa (15.8.) oli myös kesän toinen lukumaraton, jonka tunnelmia voi käydä lukemassa ennen sekä jälkeen.
  
  
Loppuvuodeksi käynnistyy kiinnostava Maailmanlopun jälkeen -lukuhaaste (29.8.-6.12.). Haasteessa tulee lukea viisi teemaan sopivaa teosta. Lukupinossani onkin useampi sopiva teos odottamassa, kuten Emily St. John Mandelin Station Eleven, James Dashnerin Maze Runner - Labyrintti, Cormac McCarthyn Tie sekä Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen Routasisarukset
  
Sain jokin aika sitten MarikaOksalta 10 kysymyksen haasteen, johon vastaan nyt:
  
1. Kerro jotain mitä emme tiedä sinusta.

Olen HSP eli Highly Sensitive Person. Nautin omasta rauhastani, mutta välillä kaipaan myös ihmisten seuraan, etenkin jos heillä on samoja kiinnostuksen kohteita. Olen hyvin esteettikko, rakastan syksyn väriloistoa, ihailen lehdet yltään riisuvien puiden runkojen muotoja, tykkään sisustamisesta ja symmetriasta. Olen taiteellinen persoona, teen koruja ja virkkaan. Kuuntelemani musikin tulee herättää muistoja ja tunteita, nostattaa kylmiä väreitä juoksemaan pitkin selkää. Lukeminen on pitkäaikaisin ja rakkain harrastukseni. nautin kauniisti muotoilluista lauseista ja esimerkiksi Anthony Doerrin Pulitzer-palkittu Kaikki se valo jota emme näe tarjoili minun tälle puolelleni paljon tarttumapintaa. 


© Niina Tolonen (2012)

2. Onko sillä väliä mitä lukijat ajattelevat blogistasi ja miksi?


Minulle on tärkeintä, että pidän itse blogistani, sen sisällöstä ja ulkonästä. On silti aina sydäntä sykähdyttävää kuulla, kun joku kertoo pitäneensä kirjoittamastani, nostaa blogini kauneimpina pitämiensä blogien listalle tai kertoo, kuinka jokin postaukseni on autanut häntä työssään. Olisihan se toki mahtavaa, jos voisi tarjota jokaiselle jotakin, mutta oletan, että blogiini löytävät ne lukijat ja bloggaajat, joiden ajatus- ja arvomaailmat sekä kiinnostuksen kohteet ovat edes osittain vastaavia kanssani. En bloggaa julkisuuden vuoksi, vaan pidän tätä alustaa muistikirjana lukukokemuksistani, vinkkilistana lukeville ihmisille ja kanavana yhteisölliseen kirjallisuuskeskusteluun.

3. Miten blogiminä eroaa reaaliminästäsi?


Blogiminäni keskittyy tiukemmin rajattuihin aihepiireihin. Täällä en esimerkiksi juurikaan esittele käsitöitäni, kerro Postcrossaamisesta tai jaa kuvia uusimmista sisustusideoistani. Kirjabloggaajana mietin tarkemmin mitä sanottavaa minulla on ja kiinnitän huomiota miten asiani sanon. Reaalimaailmassa olen hyvin puhelias (kiitos savolaisten juurieni vuoksi, vieläpä usein varsin kovaääninen), blogissa tekstuaalisuutensa vuoksi tätä ei tietenkään pysty tuomaan samalla tavoin esille. 
    
Ex-kissani Rontti ja opiskelun vaikeus lemmikin kanssa. (2008-2009)
  
4. Mikä saa sinut nauramaan?
  

Mieheni. ;) Ja kissavideot. Hyvin harvoin kirjan, elokuvan tai tv-sarjan aikana nauran, vaikka sosiaalisessa kanssakäymisessä olen hyvinkin iloinen ja nauravainen. Nauroin kuitenkin katketakseni Minions - Kätyrit -leffassa. 

5. Mitä luovuus sinulle merkitsee?
 

Tietynlaista hulluutta. Pitää uskaltaa kokeilla erilaisia asioita, uudenlaisia materiaaleja, tarttua poikkeaviin tekniikoihin. Luovuus on itsensä toteuttamista. Manifesti sisäisestä maailmasta muidenkin nähtäväksi tuotuna. Luovuus on kaunista, vaikka lopputuote olisi inhorealistnenkin. Luovuus on värikkyyttä, muotoa, loppuunsa asti houtunutta persoonallisuutta. Ilman kykyä luoda ihminen on tyhjä. Lukemalla monipuolisesti kirjallisuutta ja kävelemällä luonnossa löytää inspiraatiota, värejä, muotoja ja ajatuksia, joita tahtoo itsekin kantaa eteenpäin, tarjottavaksi muille. Rajojen rikkominen ja uusien polkujen kulkeminen ovat myös käteviä synonyymejä luovuudelle. 
  
Tuotteitani löytyy täältä:
http://www.taitomaa.fi/shop/Vedenhenki
https://www.facebook.com/Vedenhenki-design-167926136574266
http://vedenhenki.blogspot.fi/
  
6. Ketä läheistäsi ihailet?
  
Mummoani. Hyvästelin hänet haudan lepoon ja vuosia sitten, mutta hänessä ollutta soturinaisen kestävyyttä ja sopeutumiskykyä arvostan suuresti. Ollessaan kuusivuotias, mummoni joutui onnettomuuteen. Hevonen potkaisi häntä ja 30-40-luvun lääketieteen keinoilla hänet käärittiin kokovartalokipsiin. Lopputuloksena oli kasaan taipunut selkäranka, joka painoi sisäelimiin. Vammansa vuoksi suku hylkäsi hänet. Hän kärsi astmasta, mutta pelasti silti kissanpennun poikien kivittämiseltä. Misu-kissa eli mummoni kanssa 18 vuotta. Hän sai kolme lasta, pojan ja kaksi tyttöä. Äitini on perheensä esikoinen. Huolimatta ruumiinsa kivuista, mummoni oli vapaaehtoisena auttavassa puhelimessa, hän oli myös vyöhykehieroja. Hänessä paloi tuli toisten auttamiseen, niin läheisten kuin tuntemattomien. Hänen miehensä, jäätyään työttömäksi tehtaasta, valitsi perinteisen suomalaisen miehen tien, joka vei hauaan asti. Kuningas alkoholi. Silti mummoni jaksoi olla miehensä kanssa, joskin otti hän välillä hermolomaakin. Mummoni jaksoi uskoa ihmisiin, vaikka he eivät aina tehneetkään oikeita päätöksiä. Mummoni oli nainen, jota pystyi katsomaan ylöspäin, vaikka fyysisesti hän olikin hyvin matala. Toivon perineeni edes hyppysellisen sitä, mistä mummoni oli tehty.  

7. Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?
  
Olen hieman laiska. Joskus tekemättömien asioiden pino kasvaa liikaa. Nautin kissanpäivistä, peiton mutkaan käpertymisestä ja lämmöstä, sekä hyvästä ruoasta. Inhoan tiskaamista, imurointia ja pyykkäämistä, mutta saan itseni yleensä osallistumaan kotitöihin, jotta mieheni ei joutuisi tekemään kaikkea. Olen myökin kömpelö. Pudottelen tavaroita ja kolhin itseäni. Puhun myöskin rynnäkkökivääritahdilla, vaikka yritän muistaa artikuloida ja hengittää välissä. Volyymiäkin voisi säätää alaspäin parilla pykälällä. 

8. Mikä sinussa ihastuttaa muita?
  
Luovuudestani olen saanut kuulla paljon positiivista. Olen myöskin tuttujen ja tuntemattomien mukaan hyvin persoonallinen ja oma itseni. 
Pajun oksia keräämässä kranssipohjaksi. (2011)
 
9. Mikä sinusta tulee isona?
  
Kirjailija? Kirjaston täti? Kustannustoimittaja? Kriitikko? Kirjakaupan myyjä? On niin paljon, mitä ei voi vielä tietää, ja olen kuitenkin jo 30 kynnyksellä. Työn puolesta haluaisin olla tekemisissä kirjojen kanssa, jossain muodossa. Haluaisin tehdä työtä, joka on minulle milekästä, jota jaksaisin tehdä väsymättä liikaa, joka innostaisi niin, että aamulla olisi helppoa nousta sängystä kohti uutta työpäivää. Sen kuitenkin tiedän, että minusta tulee vaimo, ehkä jo ensi kesänä, vaikka se ei määrittelekään minua sen suuremmin.  

10. Uskotko onnellisiin loppuihin?  
  
Uskon onnellisuuteen. Haluaisin olla onnellinen ennen loppua, en sen jälkeen. Loppuminen kuuluu enemmänkin kirjojen tai elokuvien maailmaan, joissa kaikki pysähtyy tuon sanan jälkeen.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Satu Mattila-Laine: Parantola

"Peräännyin hitaasti selkä edellä. 
Hämmennys kylmäsi ja kangisti vaikka aurinko hiveli kasvoja.
  
Täältä oli pakko päästä pois."
     
  
Arvostelukappale. Artikkelini on ilmestynyt Risingshadowssa.
  
Satu Mattila-Laineen esikoisteos Parantola tekee aikahypyn 1930-luvulle. Vintage-muodista innostunut 15-vuotias Elisa sairastaa epilepsiaa, joka pysyy lääkkeiden avulla hallinnassa. Kesäloma on juuri alkanut, ja Elisa on aikonut viettää viikonloppua parhaan ystävänsä, myöskin vintagesta kiinnostuneen Sinin kanssa. Tarina käynnistyy, kun Elisa päättää jättää ottamatta lääkkeensä, sillä ei tahdo niiden hallitsevan elämäänsä.
  
Sinin serkku on luvannut hankkia tytöille siideriä ja heidän on tarkoitus tavata vanhan kaatumatautiparantolan edessä. Siniä ei kuitenkaan näy paikalla Elisan saapuessa, joten tämä lähtee tutkimaan hylättyä rakennusta tarkemmin. Ilman estolääkitystä tulevan kohtauksen ensioireet eskaloituvat jalat alta pyyhkäiseväksi tajuttomuudeksi. Herättyään lattialta Elisa huomaa pudonneensa ajan halki vuoteen 1934.
  
Käytävä tuntui äkkiä ahtaammammalta ja pimeämmältä. Kuin se vain jatkuisi ja jatkuisi ja jäisin ikuisesti tämän parantolan sokkeloihin. 
Minun oli jatkettava eteenpäin, vain siten voisin joskus päästä kotiin. (s. 94)
  
Kuten aikamatkakirjallisuudelle on perinteistä, nykyajasta tulleella on aina jokin tehtävä menneisyydessä. Näin on tälläkin kertaa. Elisan on autettava erästä parantolan asukasta epämiellyttävän lääkärin potilaaseensa kohdistamalta mielivallalta. Parantola vertautuu Sari Peltoniemen Suomuun, Mila Teräksen Tyttöön tulevaisuudesta ja Bianca Turetskyn teokseen Muotimatkaaja Titanicin kannella, vaikka ei tavoitakaan aivan samaa intensiivistä tunnelmaa.
  
Parantola on parhaimmillaan 1930-luvun ja kaatumatautina tunnetun epilepsian hoitomuotojen kuvaajana. Ajankuvasta ja Elisan sopeutumisesta toiseen aikaan olisi lukenut mielellään lisääkin. Pikakelauksella etenevästä kerronnasta kuitenkin puuttuu hieman uskottavuutta, joka olisi imaissut maailmaan täydellisemmin. Osa kielellisistä ilmaisuista sekä runsaat, uskottavuuden rajoja koettelevat sattumat tekevät muutoin nopealukuisesta teoksesta paikoin töksähtelevän.
  
Henkilöhahmoihin voi olla vaikeaa samaistua, jos ei sairasta epilepsiaa. Teoksesta kuitenkin pystyy poimimaan paljon tietoa kyseisestä sairaudesta. Parantola olisi tarjonnut enemmän tarttumapintaa, jos Elisaa olisi opittu tuntemaan paremmin; nyt hahmo jää valitettavan ohueksi kertojaääneksi. Kirjassa on kuitenkin päähenkilön sijaan monta kiinnostavaa sivuhenkilöä, joista olisi halunnut tietää enemmänkin.
    
Arvosana:
    
Takakannesta:
15-vuotias Elisa on kiinnostunut historiasta jja harrastaa vintagevaatteita. Lisäksi hänellä on salaisuus: epilepsia. Voimakas kohtaus tempaisee hänet aikamatkalle 1930-luvun kaatumatautiparantolaan, jossa hoitomuotoina toimivat suolaton ja kahviton ruokavalio sekä eristys.
  
Parantolan arki mankelointeineen ja lypsämisineen on rankempaa kuin mihin Elisa on tottunut, mutta onneksi Elisa saa ystävän toisesta parantolan asukista, Annasta. Molemmat tytöt rakastavat 1930-luvun filmitähtiä! Parantolan lääkärillä Gromanilla on kuitenkin pahaenteinen suunnitelma Elisan ja Annan varalle...

Satu Mattila-Laineen esikoisteos Parantola loihtii elävästi 30-luvun arjen toiveineen ja pelkoineen.

Samantyylisiä kirjoja:  Sari Peltoniemi: Suomu, Mila Teräs: Tyttö tulevaisuudesta, Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella
  
153 sivua, Karisto 2015
  
Aikamatkalle on lähdetty myös täällä: Risingshadow, Kirjakaapin avain, Suomi lukee