torstai 19. lokakuuta 2017

Lukupiirissä | George Saunders: Sotapuiston perikato

"Miten masentava paikka kosmos onkaan. 
Miten sillä saattoikin olla niin lupaava alku ja nyt kaikki menee pieleen."
     
    
Syyskuun lukupiirikirja
Haasteissa: Novellihaaste 2
  
Sotapuiston perikato on George Saundersin alkuperäiskielellä jo 1996 ilmestynyt esikoisteos. Novellikokoelman nimi jäi mieleeni, kun kirjabloggaajat äänestivät keväällä viime vuoden parhaita teoksia. Vastasin itse tuolloin käännösteosten ääntenkeruusta, joten toistuvasti esiinnousevat teosnimet herättivät uteliaisuutta. Tuolloin en tosin vielä tiennyt, että kyseessä on dystooppinen kokoelma. Sain teoksen jokin aika sitten oululaisten kirjabloggaajien kuukausimiitissä ja ehdotin sitä kesän lopulla luettavaksi lukupiirini syysohjelmaan.
 
Kokoelma koostuu kuudesta novellista ja yhdestä pidemmästä tekstistä, joka on noin puolet teoksen mitasta. Pienoisromaanin mittoihin kasvava Runsaudenmaa olikin varsin mielenkiintoinen nuoren mienen odysseia muuttuneen Pohjois-Amerikan halki.
 
Saunders osaa jo lyhyissäkin teksteissä esitellä hahmot luontevasti lukijalle, ilman, että kokee tulleensa pudotetuksi keskelle tapahtumia ilman mitään tarttumapintaa. Eniten pidin nimikkonovellista Sotapuiston perikato (joka muistuttaa jossain määrin HBO:n hittisarjaa Westworld, joskin tässä tapauksessa teemapuiston aiheena on Amerikan sisällisota),  Muistoja rouva Scwartzille (joka kertoo miehestä, joka työskentelee personoitujen interkatiivisten hologrammien kanssa) sekä Runsaudenmaa.
 
Novellissa Sorretun Maryn  kovan onnen kampanja oli lehmä, jonka kylkeen oli tehty pleksillä peitetty aukko. Tästä tuli mieleen 1990-luvun puoliväli, kun isosiskoni oli töissä Kuopiossa koelehmien hoitajana. Hän on nähnyt mm. kuuluisan Huomen-lehmän, joka on nykyään täytettynä ja nähtävissä Bíoteknian aulassa (käytiin siskon kanssa katsomassakin sitä muutama vuosi sitten). Kokoelman heikointa antia on toinen novelli, Isabelle, josta en kirjoittanut muistiinpanoihin yhtäkään riviä ja lukupiirimiitissä olin jo unohtanut, mistä se edes kertoi.
 
Novelleille yhteistä on tapa läväyttää jokin ikävä asia päin lukijan kasvoja, ja dystooppinen/futuristinen maailma antaakin tällaiselle kerronnan keinolle hyvän ja uskottavan alustan. Ihmiskohtalot ovat lohduttomia ja hahmoilla on jokaisella jokin särö, mutta karuista kuvauksista huolimatta pinnan alla kuplii naurua, jonka voi tulkita vaikkapa yhteiskuntakriittisenä mustana huumorina. Saunders myös leikittelee erilaisten keinomaailmojen kanssa, sillä useassa novellissa on tavalla tai toisella tällainen paikka, esimerkiksi teemapuisto tai virtuaalitodellisuus.
 
 
Peukutan novellihaasteeseen Runsaudenmaata, jonka kuvaama kuvaama maailma voisi olla kokoelman maailmoista lähimpänä toteutumistaan, etenkin jos Trump pääsee olemaan vallassa pidempään, tai joku samanmielinen jatkaa hänen jalanjäljissään. Tuntuukin, että novelli on ehkä ajankohtaisempi nyt kuin kaksikymmentä vuotta sitten. 
 
Saunder kirjoittaa maailmasta, jossa ihmiset on jaettu normaaleihin ja viallisiin. Viallisilla on jokin geneettinen virhe, joka tekee heistä kakkosluokan kansalaisia. Orjuus on palannut lailliseksi ja nämä ali-ihmisiksi ja epäsikiöiksi kutsutut yhteiskunnan alimmalla portaalla elävät hyljeksityt olennot joutuvat tekemään mitä ikinä heidän omistajansa tahtoo heidän tekevän, esimerkiksi tarjoiamaan Henkilökohtaisia Mielihyväpalveluita.
 
Novelli kertoo nuoresta miehestä, joka on asunut siskonsa kanssa Runsaudenmaa-nimisessä keskuksessa, kunnes eräänä päivänä hänen ja siskonsa tiet eroavat. Veli lähtee perään ja kulkee halki maan, jossa hänellä on vähemmän arvoa kuin koiralla. Vanhat tienvarsien opastekyltit on otettu uusiokäyttöön ilmoitustauluina. Niihin on kiinnitettynä mm. propagandajulisteita, joissa julistetaan: "Pidetään amerikkalainen geeniperimä puhtaana!". Ajatuksia ja kapinaa todellisessa maailmassa valiitsevaa tilannetta vastaan herättelevä teksti, johon suosittelen tutustumaan.
 
"Vai muka viallinen", hän puuskahtaa. "Tässä maailmassa ei ole ainuttakaan ihmistä jossa ei ole vikaa tavalla tai toisella." (s. 146)
     
Kokoelman luettuani kiinnostuin Saundersilta 2015 suomennetusta Joulukuun kymmenes-kokoelmasta ja laitoinkin sen heti kirjaston varaukseen. Jokin tässä Saundersin tyylissä puraisi. Suositelkaapa muuten hyviä novellikokoelmia, lukemani löytyvät täältä. Haluaisin mielellään spefiin kallistuvia kokoelmia (ainakin Osuuskummalta on niitä ilmestynytkin tehokkaasti), mutta myös muut tasokkaat kokoelmat kiinnostavat.
  
Sisältö:
  1. Sotapuiston perikato
  2. Isabelle
  3. Aallontekijä alamäessä
  4. 200-kiloinen toimitusjohtaja
  5. Muistoja rouva Schwartzille
  6. Sorretun Maryn kovan onnen terrorikampanja
  7. Runsaudenmaa
    
  
Arvosana:
     
Takakannesta:
Saundersin painajaismainen, postapokalyptinen maailma on kuin happopäisen Walt Disneyn visio.” – The Philadelphia Inquirer
  
George Saundersin esikoisteos Sotapuiston perikato ilmestyi 1996 ja nosti hänet yhdellä iskulla amerikkalaiskertojien eturiviin. Teoksen novelleissa kuuluu vahva ja autenttinen ääni: erehtymättömän tyylitajuinen, roisin hauska, synkän satiirinen. Sen tyylirekisteri sieppaa kaiken: teknopuheen, business-kielen, psykologisen lässytyksen, absurdin slangin ja vilpittömän hölötyksen, joista sekoittuu väärentämätön Saunders-soundi.
  
Sotapuiston perikadossa George Saunders on luonut surrealistisen, omituisen vakuuttavan kuvan kaiken aikaa kehkeytyvästä painajaismaisesta tulevaisuudesta.
  
Suuomentanut: Markku Pelkkilä, 208 sivua, Siltala 2016
  
Alkuperäinen nimi: CivilWarLand in Bad Decline (1996)

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Kirjamessulippujen arvonnan voitajat

   
Helsingin kirjamessujen lippujen voittajat on arvottu. Yhden päivän messulipun voittivat paljonvaloa ja Jessica L. Voittajat nostettiin kuvassa näkyvällä tavoin lippuarvonnalla. Paljon onnea voittajille ja kiitos kaikille osallistujille, teitä olikin ihastuttavan paljon! 

perjantai 13. lokakuuta 2017

Beth Lewis: Suden tie

"Minä olin nähnyt pahaa unta. Kymmenen vuotta painajaista, 
ja muistin nyt vasta sen yksityiskohdat. "
  
   
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla.
  
Suden tie on englantilaisen Beth Lewisin esikoisteos ja sellaiseksi hämmästyttävän hienosti rakennettu tarina, jossa totuus avautuu lukijalle pikku hiljaa. Lewis on luonut uskottavan kuuloisen tuhon jälkeisen maailman uusine pelisääntöineen.
  
Post-apokalyptinen teos sijoittuu Pohjois-Amerikkaan, muutama vuosikymmen Toiseksi konfliktiksi kutsutun sodan jälkeen, jonka pommit ovat tuhonneet kaupungit ja palauttaneet villin lännen kaltaisen elämäntyylin. Tapahtumapaikkana on BeeKoo, kirjainlyhenne ”sen oikeasta nimestä, jonka melkein kaikki ovat unohtaneet tai jota eivät halua muistaa” eli Brittiläinen Kolumbia.

Ihmiset ovat tappaneet paljon enemmän susia kuin sudet ihmisiä. Tiedän, kumpaa minä pelkään enemmän. (s. 222)
  
Teoksen päähenkilö on 17-vuotias Elka, joka on asunut Ansastajaksi kutsutun miehen kanssa kymmenen vuotta. Hänen vanhempansa lähtivät pohjoiseen ”keltaisen metallin” perässä ja jättivät pienen tyttärensä mummonsa hoiviin. Ydinsodan seurauksena myrskyt ovat muuttuneet tuhovoimaisemmiksi ja Elkan ollessa seitsemän koti tempautuu tuulen mukaan. Harhaillessaan yksin metsässä hän törmää Ansastajan mökkiin.
  
Vuodet Ansastajan kanssa opettavat Elkalle selviytymistä villissä erämaassa ja virittämään ansoja. Kun Ansastaja lähettää Elkan lähimpään asumiskeskukseen käymään kauppaa, tytön mielikuva miehestä saa ensimmäisen särön, joka käynnistää lopun teosta kestävän kissa ja hiiri leikin. Elka joutuu pohtimaan mikä on totta ja mikä valhetta palasten pikkuhiljaa muodostaessa kokonaiskuvan, joka on aikaisemmin ollut sumun peitossa.
 
En liiemmin tykkää teistä. Tiet ovat jonkun toisen polkuja, joita väki seuraa kyselemättä. Älä luota kenenkään muun polkuun, oli se sitten todellinen, maahan tallattu polku, tai sitten hänen elämänsä mutkikkaat tapahtumat. (s. 125)
  
Elkan kieli on värikästä ja rouheaa, mikä sopii hyvin hahmolle. Hän kutsuu sotaa osuvasti Hiton typeryydeksi ja näkee sen tuhoja kulkiessaan erämaan halki etsiessään tietä vanhempiensa luokse. On alueita, joilla luonto ei ole vielä palautunut ennalleen ja myrkkyjärviä, joiden pohjalla makaavista pommeista vuotaa kemikaaleja ja säteilyä ympäristöön. Elka viettää talven tällaisen järven rannalla, sillä alue pysyy koko ajan lämpimänä ja lumettomana.
  
Elkan matkaa ja itsetutkiskelua seurataan vuoden ajan. Kirjailija on laatinut haastavan polun tytön kulkea. Hän kohtaa pakonsa aikana ihmisiä, joista kaikki eivät ole hyviä ja rehellisiä, vaan joiden tapa selviytyä vahingoittaa muita. Lewis on tuonut hyvin esille ihmisen pimeämmän puolen, herättäen samalla kysymyksen, onko meillä kaikilla aineksia samaan. Teos tuo mieleen vahvasti Cormac McCarthyn Tien.

Penelope oli saanut miehensä. Entä minä? Paskat, minä en miestä tarvinnut tai halunnut. (s. 395)
   
Arvosana:
  
  
Takakannesta:
”Ansastaja oli koko perheeni. 
Hän ei ollut verisukulaiseni, ei ollut sukua, 
hän oli minun valintani. Ja minä valitsin väärin.”
  
Elka ei muista aikaa ennen Ansastajaa. Hän oli seitsemänvuotias, nälkäinen ja eksyksissä, kun Ansastaja otti hänet siipiensä suojaan. Vuosien saatossa Ansastaja on opettanut hänet selviytymään villissä erämaassa, jossa sivilisaatio on muisto vain ja ihmiset luonnon ja toistensa armoilla. Mutta mies, jonka Elka on kuvitellut tuntevansa, on piilotellut kauhistuttavaa salaisuutta. Mies on tappaja. Hirviö. Elka ryntää pakomatkalle jäätävään erämaahan vakaana aikomuksenaan löytää oikeat vanhempansa ja vastaukset kysymyksiinsä. Mutta kummassa suunnassa todellinen vaara piilee – edessä vai takana?
  
”Armoton psykologinen trilleri erämaassa selviytymisestä ja menneisyyden haamuista.” 
– Booklist
  
”Unohtumaton odysseia häkellyttävän kauniiseen erämaahan ja Elkan sisukkaaseen mieleen.” 
– Publishers Weekly
  
Suuomentanut: Elina Koskelin, 410 sivua, Like 2017
  
Alkuperäinen nimi: The Wolf Road (2016)

tiistai 10. lokakuuta 2017

Vanhan kirjan päivä | Kaija Juurikkala: Aada ja pimeyden lapset

"Tosi ja epätosi kietoutuivat toisiinsa kuin kaksi käärmettä."
  
  
Lukuhaasteissa: Vanhan kirjan päivä 10.10.2017, Halloween-lukuhaaste
  
Kuka muistaa vielä 2014 kirjablogeissa järjestetyn Vanhan kirjan päivän? Tällä kertaa tempaus tapahtuu flashmob-tyylisesti, eli me bloggaajat puhuimme tästä keskenämme, sovimme ohjeet ja päivän, mutta emme kertoneet tästä etukäteen missään. Tänään on Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä, mikä on minusta aika mainio päivä järjestää tällainen tempaus.
  
Jokainen sai itse määritellä, mitä pitää vanhana kirjana. Jollekin vanha kirja voi tarkoittaa useampia vuosikymmeniä, mutta kirjakaupoissa ja kustantajien varastoissa jo kaksi vuotta aiemmin julkaistu kirja on iäisyyden vanha. Niitä ei löydy mistään (kirppareita ja divareita lukuunottamatta), koska ne on makuloitu eli palautettu paperin kiertokulkuun. Vain klassikoista ja supersuosikeista (kuten Pottereista) löytää aina painoksia, mutta koska suurinta osaa kirjoista ei mainosteta missään, katoaa moni kirja hyllyväleihin ja suurempaa ääntä pitämättä markkinoilta. Tempauksen onkin tarkoituksena herättää keskustelua kirjan lyhyestä elinkaaresta ja nostaa esille teoksia, joista ei blogeissa tai muuallakaan ole puhuttu paljoa. Klassikoita ei kuitenkaan rajattu tempauksen ulkopuolelle, vaan jokainen sai itse määritellä oman lähestymiskulmansa.
 
Sää oli kuolleen hiljainen. Sumu imi itseensä loputkin ympäristön äänet. (s. 49)
  
Valitsin kirjakseni Kaija Juurikkalan lanukirjan Aada ja pimeyden lapset, joka on julkaistu 2007, eli 10 vuotta sitten. En ollut kuullut teoksesta ennen kuin näin sen eräässä Oulun koulukirjastossa, jossa olen vieraillut osana työharjoittelujaksoani. Kirjan nimi ja takakansi houkuttivat varaamaan kirjan kaupunginkirjaston kautta. Olin aluksi ajatellut lukea teoksen pelkästään Halloween-haasteeseeni, mutta lukuajan vähyyden vuoksi hyödynsin teoksen myös tähän tempaukseen, johon se sopiikin hienosti.
   
Kuulen ääniä, jotka eivät ole peräisin tästä maailmasta. Ne tulevat jostain muualta. Kuin toisesta maailmasta. (s. 5)
 
Teoksen päähenkilöinä ovat Aada, kaksossiskonsa menettänyt tyttö, joka ei ole puhunut sanaakaan puoleen vuoteen, ja Petteri, vilkas poika, joka pitää itseään koviksena ja luokan kinginä, joka kaipaa huomiota. Lisäksi teoksessa kuullaan mm. lasten vanhempien näkökulmaa. Kirjaa ei ole jaettu lukuihin, vaan eri näkökulmahahmot on nimetty kappaleiden ylle. Ihan toimiva ratkaisu näin lyhyessä kirjassa. 
   
Olin varautunut epämiellyttävään yllätykseen -- hirvittävän mielikuvituksellisen olennon kohtaamiseen, joita fantasiakirjat ovat pullollaan, erilaisia kuolaavia ällötyksiä, muotoaan muuttavia hirviöitä, mekaanisia mörköjä. (s. 123)
 
Tapahtumapaikkana on maaseutukartano, jonne vanhemmat ovat tuoneet lapsiaan leirille, jota vetää kuuluisa terapeutisti Rothovius. Kaikki ei kuitenkaan ole leirillä kunnossa. Aada ja Petteri joutuvat seikkailuun, jonka aikana paljastuu salaisuus jos toinenkin, niin leirin vetäjästä, kartanon historiasta ja lasten taianomaisista "parantumisista". Matkan aikana kaksikko näkee toisensa ihan uudessa valossa. Teoksen loppu yllätti täysin (joskin hieman samaan tapaan kuin Razorland-trilogian päätösosa).
 
Oksat rakensivat hämähäkkimäisen verkkokatoksen, jonka läpi aurinko ei milloinkaan päässyt siivilöitymään. (s. 85)
 
Tykkäsin kirjasta paljon. Aadan ja Petterin äänet erosivat toisistaan selkeästi, Juurikkalan kieli oli kaunista (joskin parissa kohtaa muistutti hieman liikaa yksisarvisenergiaa mainostavia palveluja) ja tarina on paikoin hyvinkin jännittävä. Kerronta pysyi hyvin kasassa, eikä juoni ollut ennalta arvattavissa. Teos sopii Halloween-teemaan hyvin, koska teoksen maailmassa elävien ja kuolleiden maailmojen rajat ovat häilyväiset. Suosittelen kirjaa etenkin 10-13-vuotiaille, mutta maistunee se myös vanhemmillekin lukijoille.
 
Valkoinen rappaus halkeili piirtäen seiniin elämänviivoja kuin ryppyjä iäkkään ihmisen kasvoihin. (s. 6)
  

Arvosana:
    
Takakannesta:
Jännittävä saturomaani tytöstä, joka lopetti puhumisen
  
Aada ei ole sanonut sanaakaan kaksoissiskonsa kuoleman jälkeen, joten hänen perheensä lähtee hakemaan apua terapialeirille vanhaan kartanoon. Petterillä, vilkkaalla ja suorasanaisella pojalla taas on päinvastaiset syyt leirille tuloonsa. Luokkaan saapuu myös Helmi-niminen tyttö, mutta miksi vain Aada ja Petteri pystyvät näkemään hänet? Leirin opettaja, kuuluisa Rothovius, ei ainakaan ole mikään tavallinen tylsä opettaja, ei tosiaankaan.

Aada ja pimeyden lapset vie seikkailulle maailmaan, joka on yhtä aikaa sekä henkien että elävien. Se on myös kaunis kertomus luottamuksesta ja sen parantavasta voimasta; siitä, kuinka ihmiset voivat imeä toistensa voimat niin halutessaan, mutta myös antaa toisille omastaan. 
     
149 sivua, WSOY 2007
    
Kirja on luettu myös täällä: Tuhat elämää

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Helsingin kirjamessut 26.-29.10.2017 | Tärpit ja kahden messulipun arvonta

Ei ole paperisen messulehden voittanutta. Etukansi oli taittunut hieman matkatessaan postissa. Tämän vuoden lehdessä ei muuten ollut ollenkaan karttaa, eikä nettisivuillakaan lue muuta kuin: "Tarkempi kartta julkaistaan lokakuussa 2017." Toivottavasti pian.
  
Lokakuun lopussa on jälleen kirjallisuuden ystävien joulu, eli Helsingin kirjamessut. Tänä viikonloppuna on messuiltu jo Turussa, mutta sinne en tällä kertaa päässyt. Mutta ehkä ensi vuonna? 
  
Arvon Helsingin messuille kaksi lippua. Arvonta on auki viikon, eli päättyy 15.10. klo 12:00, jonka jälkeen ilmoitan kaksi voittajaa, jotka saavat molemmat yhden päivän ilmaislipun sähköpostitse. Kommentoi alle, mikä ohjelma sinua kiinnostaisi nähdä. Koko ohjelma on katsovissa täältä.
  
Tässä minun messupoimintani, eli nämä on ainakin pakko nähdä. Ohjelmien kuvaukset messulehdestä. Tänä vuonna olen myös esiintymässä yhdessä paneelikeskustelussa perjantaina 18:30 alkaen Risingshadow-kriitikon roolissa muutaman muun kanssa. Siitäkin lisää tietoa alla. Laitan linkit niihin kirjoihin, joista olen blogannut. 
  
Kirjabloggaajien young adult-kirjavinkkejä voi tulla hakemaan Boknäsin osastolta 6m48 ja minäkin pörräilen välillä siellä, jos haluat tulla moikkaamaan tai ostamaan kirjabloggaajapinssin (hinta 3€/kpl), niitä on vielä muutama jäljellä. 
  
Torstai 26.10.
  • 10:30-11:00 KirjaKallio - Erika Vik: Kaksosauringot -fantasiatrilogia
  • 12:30-13:00 Mika Waltari - Kääntäjäkeskustelu | Kotimaiset kääntäjät tekevät arvokasta työtä, joka jää kuitenkin usein pimentoon. Millaista on kääntää kirjoja suomenkielelle? Kääntäjät kertovat.
  • 13:30-14:00 Kirjakahvila - Botnia-palkinnonjako | Oulun kirjailijaseura alkaa jakaa vuosittain uutta Botnia-palkinnoksi nimettyä kirjallisuuspalkintoa. 10 000€:n arvoinen palkinto on tarkoitettu kirjailijoille. jotka asuvat Pohjois-Pohjanmaalla tai ovat kotoisin sieltä.
  • 14:00-14:30 Eino Leino - Ilari Aalto ja Elina Helkala: Matka muinaiseen Suomeen | Jännittäviä muinaispaikkoja löytyy myös Suomesta! Lähde aikamatkalle menneisyyteen, näe muinaisia asuja ja kuule ensitsajan elämästä uhrilähteineen, aarrekätköineen ja kalmistoineen. Miten esi-isämme elivät?
  • 14:30-15:00 Magia - Kepler62
  • 15:30-16:00 Olohuone - Fantastinen matkaopas | Kaipaatko lomalta rentoutumista vai silkkaa kauhua? Tule tutustumaan omituisiin matkakohteisiin Shimo Suntilan, Katri Alatalon, Helena Wariksen ja Petri Hiltusen johdolla. Oppaina maailmojaan kehumassa kolme teräväsanaista fiktiohekilöä.
  • 16:00-16:30 KirjaKallio - Sini Helminen: Kaarnan kätkössä
  • 17:00-18:00 Magia - Fantasia-keskustelu | Harry Potter -kääntäjä Jaana Kapari-Jatta ja lastenkirjailija Katja Krekelä uppoutuvat fantasian ihmeelliseen maailmaan. Mikä tekee mielikuvitusmaailmasta niin kiehtovan ja mikä fantasiakirjallisuuden merkitys on nuorten lukemiselle? 
  
Perjantai 27.10.
  • 12:30-13:00 KirjaKallio - Paneeli: Netissä on kaikki, mihin tarvitaan kirjaa? | Mitä kirjallisuudella on tarjota, kun somessa rakastetaan, soditaan ja aloitetaan vallankumouksia? Miten kirjan pitäisi kehittyä, että se on merkittävä jatkossakin?
  • 14:00-14:30 KirjaKallio - Aleksandr Manzos: Kaikkien aikojen pelit
  • 15:30-16:00 Aino - Suomalainen mytologia ja kansanperinne nykyajan kaunokirjallisuudessa
  • 16:30-17:00 Takauma - Muinaisuutemme jäljet | Ihmiset saapuivat Suomeen ainakin 11 000 vuotta sitten. Arkeologit palaavat juurillemme ja tutkivat, millaista oli arki ja juhla esihistoriassa ja keskiajalla. Milloin ja miten meistä tuli suomalaisia?
  • 17:00-17:30 Takauma - Arkeologiaa pyhillä paikoilla | Temppeli, kirkko, luostari, hautaus, pyhä paikka - kaikki arkeologian arkipäivää. Millaista on tutkia omaa tai vierasta uskontoa? 
  • 18:30-19:00 Kullervo - Millaista fantasiaa oikeasti luetaan - Internet sen paljastaa | Scifi- ja fantasiasivusto Risingshadow.fi:n yli 230 000 kirja-arviota eivät voi olla väärässä. Miina Hakonen, Max Lampinen, Juha Salmi, Niina Tolonen ja Leena Viitanen ruotivat vuoden parhaat kirjat tilastojen valossa. Puheenjohtajana Ella Peltonen.
  
Lauantai 28.10.
  • 13:00-13:30 Magia - Harry Potter ja Tylypahkan kirjasto | Uusi annos lääkettä Potter-kuumeeseen! Professori Dumbledoren satuja, Ihmeotuksien olinpaikkoja ja Tylypahkan kirjaston lainatuimpiin teoksiin lukeutuva Huispaus kautta aikojen. Jaana Kapari-Jatta on suomentanut Tylypahkan kirjaston menestysteokset.
  • 15:30-16:00 KirjaKallio - Anne Leinonen: Kirjanoita (bloggaus tulossa)
  • 17:00-17:30 Magia - Jännitystä eri ikäisille | Mitä vaatii hyvä jännityskirja? Miten lukijan ikä täytyy ottaa huomioon? Keskustelemassa Tuula Kallioniemi, Antti Halme ja K.K. Alongi.
  • 17:30-18:00 Tarina - Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa (bloggaus tulossa)
    
Sunnuntai 29.10.
     

lauantai 7. lokakuuta 2017

Lastenkirjalauantai: Michael Bond: Paddington-karhu tulee kaupunkiin

"Olkaa hyvä ja huolehtikaa tästä karhusta."
  
   
  
Michael Bondin luoma Paddington-karhu on aivan ihana hahmo! En lukenut lapsena Paddington kirjoja, mutta muistelen, että olen nähnyt jonkin animaation hänestä. Paddinton-karhu tulee kaupunkiin kertoo siitä, kuinka tämä nuori karhu on päätynyt salamatkustajana Perusta Lontoon Paddingtonin asemalle (minkä mukaan saa uuden nimensä) ja tutustuu Kentien perheeseen, joka tarjoaa hänelle kodin huolimatta siitä, että hän on laittomasti maassa.
  
Teos on kestänyt hyvin aikaa ja ajankohtainen pakolaisteemassaan. Paddington on harvinainen karhu, hänen kaltaisiaan ei enää ole paljon jäljellä. Kun hänen Anna-tätinsä muuttaa vanhainkotiin, Paddington lähtee tavoittelemaan parempaa elämää, kuten täti on toivonut. Täti myös opetti Parddingtonille englantia, jotta se pärjäisi maailmalla.
  
- Meidän pitäisi varmaan ensin ilmoittaa viranomaisille, hän sanoi.
- En käsitä miksi, huusi Jim. - Paddingtonhan voidaan sitä paitsi vangita, jos ilmoitamme viranomaisille. Hänhän on tullut salaa maahan.
- Ikään kuin Paddington olisi tehnyt jotain pahaa. Ei varmankaan haitannut ketään vaikka hän tuli maahan salaa pelastusveneessä.
(s. 27)
  
Suosittelen Paddingtoniin tutustumista, niin herttainen ja tilanteesta kuin tilanteesta selviytyvä hahmo hän on. Todellinen hyvän mielen kirja. Suomennoskin on todella tasokas ja ajaton. Mieheni kävi syyskuussa Lontoossa ja toi tuliaisena Paddingtonin asemalta Paddington-pinssin kirjallisten pinssien kokoelmaani.
  
  
Arvosana:

  
Takakannesta:
Paddington-karhu ei ole mikä tahansa karhu, vaan yksi maailman kuuluisimpia karhuja ja tämän hetken lastenkirjallisuuden hauskimpia ja persoonallisimpia satuhahmoja. Nimensä tämä kaukaa Perusta tullut pikku karhu on saanut Lontoon Paddingtonin rautatieaseman mukaan. Sieltä, postisäkkien takaa, hänet löysi Kentin perhe ja vei kotiinsa asumaan.
  
Paddington on siitä ihmeellinen karhu, että aina hänelle sattuu kaikenlaista, mutta aina hän myös putoaa tassuilleen, sillä hän ei helposti häkelly, ei edes suurkaupungin vilinässä.
     
Suomentanut: Kerttu Piskonen, 123 sivua, WSOY 1975
  
Alkuperäinen nimi: The Adventures of Paddington (1965)
  
Sarjassa ilmestyneet:
  • Paddington-karhu tulee kaupunkiin
  • Paddington-karhun uudet seikkailut
  • Paddington-karhu ostoksilla
  • Paddington-karhu sirkuksessa
  • Karhuherra Paddingtonin puutarha
  • Nuori karhuherra Paddington
  • Paddington eläintarhassa
  • Paddington ja Kipparibaarin sateenkaari 
  • Paddington sirkuksessa
  • Paddington hyppää kyytiin
    
Luettu  myös täällä: 

maanantai 2. lokakuuta 2017

Tuulia Matilainen: Kunnes kuulen niiden tulevan

"Ennen ajan alkua oli maailman kohdalla Ensimmäinen maailma.
Tai oliko se ensimmäinen, sitä ei voi tietää.
Voihan olla, että maailmat seuraavat toisiaan kuin simpukkahelmet nauhassa.
Voihan olla, että maailma kestää ihmistä rajallisen ajan,
sitten ihmisten paino käy liian raskaaksi ja maailma on luotava uudelleen."
    
   
Arvostelukappale
   
Tuulia Matilaisen pienoisromaani Kunnes kuulen niiden tulevan herätti huomioni kauniilla kannellaan. Sen on tehnyt Richard Moult. Teoksen nimi on "In the Heart of the Wood and What I Found There". 
  
Kirja on sekoitus dystopiaa ja fantasiaa: teoksella on kaksi aikatasoa, mennyt, joka sijoittuu suunnilleen meidän aikaamme ja muutaman sadan vuoden päässä oleva nykyhetki, jolloin kukaan ei enää muista miten mennyt maailma on tuhoutunut. Menneestä kertoo nuoren tytön päiväkirja ja nämä osuudet kirjasta on kirjoitettu kursiivilla mustille sivuille.
   
Kerran kadonnut maailma, jota ei voinut ymmärtää ja jota kukaan ei muistanut. Siitä oli liian kauan ja liian vähän oli jäänyt muistajia. Ne, jotka olivat vielä muistaneet, olivat jo kuolleet kauan sitten. Ja kun sukupolvia oli syntynyt tarpeeksi monia, oli muisto hävinnyt. Se oli hautautunut Uuden maailman synnyn alle. Oli liian paljon tekemistä elossa pysymisessä, uuden rakentamisessa. Ei ollut aikaa ajatella. Ja ehkä oli parempikin unohtaa. (s. 27)
  
Teoksen kieli on hyvin kalevalamaista, ja siitä tuli pari kertaa mieleen myös Aino Kallaksen Sudenmorsian ja menneen äänestä Siri Kolun Pelko ihmisessä. Tarkalleen ei kerrota, miten maailma tuhoutui, mutta sen raunioista on kasvanut uusi maailma - yksinkertaisempi, mutta samalla vaarallisempi ja maagisempi. Monissa dystopioissa ja post-apokalyptisissä kirjoissa tulevaisuuden maailma on kuvattu teknisempänä, Matilaisen ratkaisu viedä ihmiskunta takaisin menneen elämäntyyliin on erittäin toimiva Suomeen.
  
Keskiössä on kertojan, Hanka-Marikki nimisen parantajanaisen tarina. Hänen elämänsä on lopussa, mutta hän kertoo ennen kuolemaansa siihen johtaneet tilanteet, joihin liittyvät hänen poikansa Uuho, joka syksyn tullen muuttaa muotonsa karhuksi (vrt. Maggie Stiefvaterin Väristys), sekä tyttö, josta hän sai näyn jo ennen tämän syntymää. 
  
Lyhyehköä teosta oli miellyttävää lukea, vaikka aivan kaikkien vanhahtavien sanojen merkitystä en ymmärtänytkään, ne toivat kuitenkin oman lisämausteensa maailmaan - samoin kuin paikoin varsin rosnkikin kieli. Olen itsekin kirjoitellut tarinaa, jossa sekoitetaan fantasiaa ja dystopiaa kahdessa aikatasossa. Se on yllättävän toimiva genrepari. Olisin halunnut tietää lisää tapahtumista, jotka muuttivat maailman. ja henkilöistäkin kerrottiin lopulta aika vähän. Ne eivät vain tällä kertaa olleet tarinan kannalta se kaikkein tärkein asia. Pidin suuresti fontista, joka teokseen oli valittu. Se sopi hyvin tarinan miljööseen.
  
Matilaisen nimi täytyy laittaa tulevaisuuden varalle mieleen, sillä luulen, että tästä kirjailijasta tullaan kuulemaan vielä lisää. Hänen esikoisensa, Hullu koira ilmestyi vuonna 2015 Haamu kustantamon julkaisemana.
     
    
Arvosana:
      
Takakannesta:
Kerran tuhoutuneen maailman raunioista on versonut uusi. Tieto menneestä on kadonnut, eikä kukaan enää muista, miten kaikki päättyi. 
   
Mahtava näkijä on koko elämänsä odottanut luokseen nuorta naista, johon kietoutuu niin tietäjän itsensä kuin hänen poikansakin kohtalo. 
  
Viimein nainen saapuu. Menneen maailman viimeiset päivät nähdään uudelleen.
  
Kunnes kuulen niiden tulevan on tarina aluista ja lopuista, näkemisestä, kipeästä tietämisestä, väkivallasta ja hellyydestä.
   
128 sivua, Hexen Press 2017
  

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Syyskuun luetut, kuulumisia ja Halloween suunnitelmia lokakuulle

  
Syyskuu on mennyt tavattoman nopeasti. Kuten jo aiemmin kerroin, aloitin kuun alussa kuusi kuukautta kestävän työharjoittelun Oulun koulukirjastoissa. Tehtävänkuvaan kuuluu mm. koko Oulun seudun (keskeinen, pohjoinen, itäinen ja eteläinen alue) koulukirjastojen aineiston tietokannan päivittäminen, siis vanhan poistaminen ja uuden lisääminen, kirjojen muovittamista sekä tarroittamista (hyllypaikkatarrat ja väritarrat genreille), kirjojen hyllyttämistä ja järjestelyä (etenkin kun koulukirjaston aineisto on uusittu tai siirretty toisiin tiloihin). Siis aika paljon kaikenlaista kirjoihin liittyen. 
  
Tämän vuoksi lukuaika on ollut kortilla ja sain luettua vain kolme kirjaa tässä kuussa. Lukupiiriin Viimeisen yksisarvisen, joka meinasi aiheuttaa lukujumin sekä kaksi kirjaa lukumaratonilla (Paddington-karhu tulee kaupunkiin ja Kunnes kuulen niiden tulevan - hassusti molempien nimissä puhutaan tulemisesta). Luin kuitenkin niiden lisäksi melkein puolet (205/457 sivua) Affinity Konarin teoksesta Elävien kirja, 23 sivua Justin Croninin Ensimmäinen siirtokunta -trilogian päätösosasta Peilikaupunki (sarjan aloittava teos oli muuten kirjablogini ensimmäinen postaus) ja seuraavassa lukupiirissä käsiteltävänä olevasta Geroge Saundersin kokoelmasta Sotapuiston perikato kolme novellia eli 61 sivua. Näitä jatkan lokakuussakin.
  
Syyskuun luetut: (3 kirjaa, 475 sivua)
  • Peter S. Beagle: Viimeinen yksisarvinen
  • Michael Bond: Paddington-karhu tulee kaupunkiin (postaus tulossa)
  • Tuulia Matilainen: Kunnes kuulen niiden tulevan (postaus tulossa)
   
Lokakuu on Halloween-kuukausi. Laitoin pystyyn viime vuoden tapaan teeman mukaisen haasteen, johon ehtii vielä hyvin ilmoittautua mukaan. Yritän itsekin lukea ainakin yhden haasteeseen sopivan teoksen. Olen poiminut lukuvinkkejä eri koulukirjastojen kokoelmista - lastenkirjat kun ovat nopealukuisia ja muutaman hyvin kiinnostavan teoksen onnistuinkin bongaamaan. 
  
Menneellä viikolla huomasin kelopuun latvuksen olevan täynnä variksia. Hyvin Halloweeniin sopiva tunnelma.
  
Ostin vähän aikaa sitten uuden puhelimen, Samsungin S7:n ja olen ottanut sillä paljon kuvia. Muutamia sillä ottamiani kirjakuviakin löytyy jo Instagramista, mutta sitäkin enemmän olen kuvannut ruskaa, joka on tänä syksynä värikkäämpi kuin kertaakaan Oulussa asumieni vuosien aikana. Tässä pieni maistiainen siitä, mitä olen taltioinut.
  

torstai 28. syyskuuta 2017

Lukupiirissä: Peter S. Beagle: Viimeinen yksisarvinen

"Yksisarvinen eli sireenimetsässä, ja se eli aivan yksin. Se oli hyvin vanha,
vaikka ei tiennyt sitä, eikä se enää ollut huolettoman meren vaahdon värinen,
vaan pikemminkin niinkuin lumi, joka leijuu alas kuutamoyönä."
    
     
  
Peter S. Beaglen takakannessaan nykyklassikoksi julistettu Viimeinen yksisarvinen on odottanut hyllyssäni lukemistaan jo kymmenen vuotta. Ostin kirjan poistomyynnistä siitä kirjastosta, jossa olin työharjoittelemassa vuoden toukokuusta 2006 toukokuuhun 2007. Ehdotin kirjaa Neekkiksen kanssa vetämäni lukupiirin elokuun kirjaksi ja odotukseni olivat varovaisen korkeat. Olen vuosia sitten nähnyt kirjan pohjalta tehdyn animaation, joskin muistikuvani ovat hyvin hämärät.
  
Teos oli aikamoinen pettymys. Se oli myös vähällä aiheuttaa pahan lukujumin. Lukuaikani kun on nyt työharjoittelun aikana kortilla ja tuntui haaskaukselta käyttää sitä tähän, mutta minkäs teet - luin kirjan sinnillä loppuun, jotta voin keskustella piiriläisteni kanssa siitä. 
  
Mutta miksi lukukokemukseni oli niin huono? Monestakin syystä: ensinnäkin en pitänyt yhtään kirjailijan kielikuvista, joista muutamia esimerkkejä alla. Niitä oli aivan liian helppoa listata, sillä valinnan varaa oli, sen verran kömpelölitä ne tuntuivat - ellei se juurikin ollut niiden tarkoitus, kovin runolliseksi en niitä ainakaan kokenut. Toisekseen kirjailija ei ole osannut päättää, onko teos korkeaa fantasiaa vai sen kliseille naureskelevaa parodiaa, koska lopputulos outo välimuoto molemmista. 
  
Taivas oli kuin ruusunpunaista kalaa. (s. 16) | Ne olivat kuin ääni, jonka mehiläiset voisivat saada aikaan surostessaan kuussa. (s. 40) | Mies kiskoi märkää viittaansa ympärilleen kunnes näytti katkenneelta sateenvarjolta. (s. 47) | Hän tunsi olevansa kuin hylätty perhoskotelo. (s. 75) | Hänen kasvonsa olivat pehmeät ja mukavat kuin vahhtokaramelli. (s. 83) 
    
Teosta on kehuttu sen laulujen onnistuneesta sanoituksesta, mutta minulle ne olivat aivan kammottavia tekeleitä. Harvoin niin - paremman sanan puutteessa - gringeihin lyriikoihin olen törmännyt. En osaa sanoa miten iso osa kääntäjällä on ollut tässä, pitäisi vertailla alkuperäiskieliseen versioon, ennen kuin voisin sanoa varmaksi. Tämän lisäksi myös juoni jätti kaipaamaan jotain enemmän; laajemman maailman, syvempiä tasoja, enemmän mieleenjääviä hahmoja... vähemmän koheltamista (sekin on oma taiteenlajinsa).
  
Teoksen päähenkilö, vai sanoisinko -olento, on yksisarvinen, jonka asustelee syreenimetsässä, jossa on aina kevät. Eräänä päivänä se kuulee metsänsä läpi kulkevien metsästäjien pohtivan ovatko kaikki yksisarviset jo kadonneet, sillä kukaan ei ole nähnyt niitä vuosiin. Nämä myyttiset olennot asuvat yksin ja hajallaan, joten yksisarvisemme lähtee vaeltamaan ja etsimään kaltaisiaan. Matkalla hän kohtaa mm. taikuri Schmendrickin ja iloisen rosvojoukon mukana kulkevan Molly Gruen. Kaksikko lähtee yksisarvisen kanssa selvittämään vastausta kysymykseen, onko se todellakin lajinsa viimeinen. 
    
Teoksen loppupuoli oli hyvin hämmentävä, joskin mukaan ilmestyvä syksyinen kissa oli ihana ja varmaan ainoa asia, mistä kirjassa pidin. Pohdin lukemisen aikana, millainen teos olisi ollut esimerkiksi Terry Pratchettin kirjoittamana, sillä hänen tyylillään tarinasta olisi varmasti saanut irti enemmän. En siis rakastunut tähän fantasiaan (vaikka sydäntäni en olekaan vienyt panttilainaamoon) ja tulevaisuudessa tulenkin varmaan entistä tarkemmin harkitsemaan tartunko fantasiaan, sillä niin harvoin löydän minua lukijana palkitsevia fantasiateoksia.
  
Arvosana:

    
Takakannesta:
Jo kauan, jo ajoista ennen muistin alkua yksisarvinen on elänyt yksin taiotussa syreenimetsässä, jossa kuolemalla ei ole valtaa häneen. Mutta sitten lumottuun metsään kantautuu synkkä viesti: ”Yksisarviset ovat kadonneet maailmasta”. 
  
Kuningas Haggard on itsekkäässä kauneudenkaipuussaan vangituttanut kaikki maailman yksisarviset ja nimittänyt niiden vartijaksi kammottavan härän. Ainoa vapaa yksisarvinen lähtee pelastamaan lajitovereitaan tohelon taikurin Schmendrickin ja Molly Grue -nimisen naisen kanssa. Heidän taianomainen seikkailunsa huipentuu yksisarvisen ja punaisen härän yhteenottoon autiolla rantahietikolla. 
  
Vuonna 1968 englanniksi ilmestynyt Viimeinen yksisarvinen on yksi fantasiakirjallisuuden rakastetuimmista nykyklassikoista. Nyt tämä kaikenikäisten fantasia on saapunut lumoamaan myös ne suomalaiset lukijat, jotka eivät ole vielä kärränneet sydäntään panttilainaamoon.
    
Suomentanut: Leena Peltonen, 224 sivua, WSOY 1994
  
Alkuperäinen nimi: The Last Unicorn (1968)
  
Luettu  myös täällä: TaikakirjaimetNew Vogue Children, Kalaksikukko / Sari Peltoniemi

lauantai 23. syyskuuta 2017

Superlukumaraton I (päättynyt)

  
Carry on reading -blogin Hanna ja Hogwarts Library -blogin Lotta päättivät järjestää Superlukumaratonin, eli maratoneja tulee kerran kuussa loppuvuoden ajan ja joulukuussa on viikon mittainen lukumaraton.
   
Ensimmäinen maratoneista on nyt viikonloppuna. Aloitan lukemisen 20:00 Michael Bondin lastenkirjallisuuden klassikolla Paddington-karhu tulee kaupunkiin. Kuvassa ihania, ruskan punaiseksi muuttamia haavanlehtiä ja mieheni Lontoon reissulta tuoma tuliainen, Paddingtonin rautatieasemalta ostettu Paddington-pinssi.
  
     
Klo 00:50. Paddington oli ihana! 123 sivua luettu. Huomaa kyllä työviikon ja lauantain shoppailupäivän vaikutuksen (ostin uuden puhelimen, Samsungin S7, niin saan jatkossa parempia kirjakuviakin), kun otin huomaamattani nokoset kesken lukemisen. Seuraavaksi Tuulia Matilaisen kauniskantinen Kunnes kuulen niiden tulevan. 
    
    
20:00 Lukumaraton päättyy. Ehdin lukemaan kaksi kirjaa, eli yhteensä 251 sivua, mikä olikin tavoitteeni. Kunnes kuulen niiden tulevan oli erikoinen lukukokemus. Kirjoittelen näistä lähiaikoina lisääkin. 
  
Kiitos maratonin emännöinnistä Hanna, seuraavaa maratonia emännöikin sitten Lotta. Olen mukana silloinkin, ellei mitään esteitä satu ilmaantumaan. :)

lauantai 16. syyskuuta 2017

Halloween-lukuhaaste (1.-31.10.2017)

  
Pian on taas Halloween ja aika lukea teemaan sopivaa kirjallisuutta. Jokainen voi itse määritellä, millaisella otteella tulkitsee aihetta. Lukea voi mm. kauhua, dekkareita ja fantasiaa. Teoksissa voi olla esimerkiksi Halloweenin aika, syksy, haustausmaa tai klassisia hahmoja kuten ihmissusia, vampyyrejä, zombeja, noitia, demoneita tai kummituksia.

Tuttuun tapaan, voit ilmoittautua mukaan kommentoimalla postaukseen. Myös blogittomat voivat osallistua ilmoittamalla Twitter/Instagram-tilinsä. Koostepostaukseni ilmestyy 31.10. eli siihen voi ilmoittaa omat luetut teoksensa.
 
Alla on lista lukuvinkkejä lastenkirjoista sarjakuviin, huumorista ja YA-teoksista kauhun klassikoihin - viime vuoden haastepostauksesta ja koosteesta löytyy lisää. Toivottavasti ehdin itsekin töiden ohella lukemaan muutaman kirjan haasteeseen. Lukupinossani odottelee jo mm. Kaija Juurikkalan Aada ja pimeyden lapset
  
  1. Rebecca Alexander: Elämän ja kuoleman salaisuudet
  2. David Almond: Nimeni on Skellig
  3. Ilkka Auer: Anastasia
  4. Clive Barker: Kadotuksen peli
  5. Sarah Rees Brennan: Demonin merkitsemät
  6. Cantervillen kummitus – Maailman parhaita tarinoita
  7. M.R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö
  8. Patrick Carman: Luurankopuro
  9. Agatha Christie: Kurpitsajuhla
  10. Neil Gaiman: Hautausmaan poika
  11. Stephanie Garber: Caraval
  12. Kami Garcia: Lumoava kirous
  13. Debi Gliori: Magiaa mahan täydeltä
  14. Anders Fager: Pohjoiset kultit
  15. Deborah Harkness: Lumottu
  16. Johan Harstad: Darlah: 172 tuntia Kuussa
  17. S.E. Hinton: Vampyyrin palvelija
  18. Robert Kirkman: The Walking Dead -sarjakuva
  19. J.P. Koskinen: Kannibaalien keittokirja
  20. Elizabeth Kostova: Historiantutkija
  21. Melissa Marr: Ilki ihana
  22. Erin Morgenstern: Yösirkus
  23. Elina Pitkäkangas: Kuura
  24. Celia Rees: Noitalapsi
  25. Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu
  26. Nora Roberts: Morriganin risti
  27. Terry Pratchett: Magian väri
  28. Angie Sage: Magiaa
  29. Darren Shan: Friikkisirkus
  30. Mats Strandberg: Risteily
  31. Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva
   
Tässä vielä kuvallinen katsaus siihen, mitä lukuvinkkejä löysin omasta hyllystäni nopealla silmäyksellä. Näistä olen lukenut vain Harry Potter ja Viisasten kiven ja Nimeni on Skelligin, molemmat useampaankin kertaan. Jostain syystä kokoelmaani on kertynyt paljon kauhua, vaikka genreä harvoin luen.
 
  
Kysyin vinkkejä myös Twitterissä ja tässä muutamia poimintoja sieltä:
  


























Haasteessa mukana:

maanantai 11. syyskuuta 2017

Sylvain Neuvel: Uinuvat jättiläiset (Themis-kansiot #1)

"Nyt minusta on tullut kuolema, maailmojen tuhoaja."
  
  
Arvostelukappale
  
Sylvain Neuvelin scifisarjan ensimmäisen osan Uinuvat jättiläiset kansi on todella kaunis. Se kiinnitti huomioni jo heti katalogissa. Tapahtumista kerrotaan haastattelujen litterointien ja eri hahmojen henkilökohtaisten päiväkirjojen kautta kansioissa, mistä sarja saa nimensä. Se muistuttaa siksi paljon Max Brooksin zombie-teosta Sukupolvi Z maustettuna Jeff VanderMeerin Eteläraja-sarjan kaltaisella hämmennyksellä ja viittaauksilla maapallon ulkopuoliseen elämään.
  
Juuri tällä hetkellä pienet lapset ympäri maapalloatuojottavat tähtiin ja miettivät, mistä päin avaruutta robotin rakentaneet olennot ovat lähtöisin. Heistä saattaa tulla aikuisina astronautteja, insinöörejä, mitä sitten tuo löyty innoittaakaan heitä tekemään. Parinkymmenen vuoden kuluttua yksi noista lapsista saattaa rakentaa uudenlaisen moottorin, joka mahdollistaa aurinkokunnan ulkopuolelle matkustamisen, vain siitä syystä, että hän näki jättiläisrobotin lapsena. (s. 241)
  
Teoksella ei ole varsinaista päähenkilöä, joskin eri henkilöitä haastatteleva, nimettömäksi jäävä hahmo onkin hyvin keskeisessä roolissa. Nimetyistä hahmoista pidin eniten Rosesta, joka teoksen alussa löytää lapsena ensimmäisen osan jättimäisestä palapelistä ja jota aikuisena tutkii eri alojen ammattilaisita kootun ryhmän kanssa. Toinen suosikkini on sähäkkä lentäjänainen, Kara. 
  
Sivilisaatio, joka rakensi nämä artefaktit -- sen edustajia olisi pidetty jumalina tai demoneina -- yliluonnollisina olentoina. (s. 38)
  
Pidin teoksen ideasta ja kerrontatyylistä, mutta olin hieman pettynyt siihen, kuinka tarinaa kuljetettiin. Juoni oli paikoin harmillisen ennalta-arvattava. Olin kuitenkin alussa todella kiinnostunut, mutta loppua kohden enevässä määrin hämmentynyt ja pikkuisen pettynyt, sillä jännitettä kasvatettiin aluksi tasaisesti, mutta jossain kohtaa se jumittui kellumaan samalle tasolle. Olen silti kiinnostunut lukemaan jatko-osankin, jos se suomennetaan, etenkin sen jälkeen mihin tunnelmiin aivan teoksen viimeiset sivut minut jättivät. Tahdon tietää lisää jättiläisnaisesta ja sen tekijöistä. Näihin kysymyksiin vihjaistiin jo puolittaisin vastauksin teoksessa, mutta luulen seuraavan osan paljastavan paljon lisää.
  
Et varmaan halua, että sinut muistetaan idioottina, joka aloitti kolmannen maailmansodan. (s. 124)
Arvosana:
  
Takakannesta:
Ihmiskunnan suurin mysteeri alkaa avautua
  
Kun 11-vuotias Rose ajaa pyöräillään syvään monttuun, maanpinnan alta paljastuu valtava metallinen, valoa hohtava käsi. Seitsemäntoista vuotta myöhemmin tutkijaksi opiskellut Rose kokoaa tiimin, joka löytää lisää metallisia ruumiinosia eri puolilta maailmaa. Osista muodostuu jättiläismäinen patsas, jonka alkuperän ja käyttötarkoituksen Rose ryhmineen aikoo selvittää. Mihin kaikkeen jättiläinen pystyy ja kuka saa sen voimat käyttöönsä?
  
Uinuvat jättiläiset on noussut valtavaksi kansainväliseksi ilmiöksi. teos on ollut arvostelumenestys ja se on saanut laajan faniyleisön, joka hehkuttaa kirjaa sosiaalisessa mediassa ja odottaa innolla kirjaan pohjautuvaa elokuvaa.
  
"Hätkähdyttävä debyytti." - Library journal
    
Suomentanut: Juha Ahokas, 350 sivua, Like 2017
  
Alkuperäinen nimi: Sleeping Giants (2016)
  
Sarjassa ilmestyneet:
  • Uinuvat jättiläiset, 2017 (Sleeping Giants, 2016)
  • Waking Gods, 2017
  • Only Human (ilmestyy maalikuussa 2018)
  
  
Samantyylisiä kirjoja: Max Brooks: Sukupolvi Z, Jeff VanderMeer: Eteläraja-sarja, Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari, Sylvia louise Engdahl: Lumotar

perjantai 8. syyskuuta 2017

Inspiroivia Instagram-tilejä

Ikuinen lukutoukka -blogissa listattiin suosikkitilejä Instagramista. Halusin tästä innostuneena listata omia lemppareitani, ja etenkin niitä tilejä, joiden kuvat ovat inspiroineet minua kuvatessani kirjoja. En olekaan aikaisemmin tullut ajatelleeksi, kuinka samanlainen tyyli näissä tileissä on, joskin jokaisella käyttäjällä on toki oma persoonallinen otteensa ja lukumakunsa. Joukossa on niin suomalaisia kuin ulkomaalaisia tilejä, aakkosjärjestyksessä. Ketkä ovat sinun suosikki-bookstagrammaajiasi? Vinkkaa minulle! Jos sinulla on Instagram-tili, jota en vielä seuraa niin hihkaise kommenteissa tai seuraa minua täällä.