tiistai 15. elokuuta 2017

Ajattomia satuja ja tarinoita 2 -lukuhaaste (1.9.2017-28.2.2018)

  
Kirjojen pyörteissä -blogin Jenny heitti ilmoille tammikuussa kesään asti kestäneen lukuhaasteen, jossa luettiin lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikoita. Mikä ihana teema! Harmittelin kuitenkin haasteen päätyttyä, että en ehtinyt lukea niin montaa klassikkoa kuin olin ajatellut ja että lukupinossa oli vielä monia kiinnostavia teoksia odottamassa lukemistaan. Niinpä, kun Jenny ilmoitti, että haastetta saa jatkaa toiselle kierrokselle, jos sille löytyy vetäjä, tartuin innolla siihen.

Yhdenkin teoksen lukeminen riittää, mutta voit lukea niin paljon kuin haluat, joko lapsuuden suosikkeja tai itselle ihan uusia teoksia. Ilmoittaudu mukaan kommentoimalla tähän postaukseen. Myös blogittomat tai Twitterissä/Instagramissa olevat lukijat voivat osallistua haasteeseen. Teen haasteen päätyttyä eli maaliskuun alussa koostepostauksen, johon kommentoineiden luetut kokoan listaksi. Somessa voit käyttää tunnistetta #lanuklassikot.


* Tervetuloa mukaan! *

   
Lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikoita blogissani:
    
Haasteessa mukana:

torstai 10. elokuuta 2017

Raportti Hel-YA festistä

   
Ensimmäinen nuortenaikuisten eli young adult kirjallisuuteen keskittyvä Hel-YA fest oli lauantaina 5.8. Helsingissä. Minä olin tietysti mukana (vaikka matka-aika Oulusta pääkaupunkiin onkin bussilla sellaiset 7,5 tuntia), sillä paikalle saapui monia nuortenkirjakirjailijoita, joiden tuotanto oli tuttua. Paneelikeskustelujen lisäksi ohjelmassa oli videoterveisiä ulkomaalaisilta kirjailijoilta, kuten Cassandra Clarelta ja Estelle Maskamelta sekä Holly Bournen Skype-haastattelu.
  

Kohokohtia:
  • Oli mahtavaa tavata bloggaajia aamupalalla ennen tapahtumaa, osa oli jo tuttuja, osan kanssa pääsin keskustelemaan ensimmäistä kertaa.
  • Sain Erika Vikin nimmarin!
  • Kirjakassista löytyi Angie Thomasin Viha jonka kylvät (The Hate U Give), joka ilmestyy virallisesti 6.9. Luin kirjan lähes kokonaan paluumatkalla kotiin. Lisää tästä silmiä avaavasta teoksesta sitten syyskuussa.
  • Sain myös Harry Potter-pinssin
  
Linkkejä muiden bloggaaajien raporttehin:
  
Paikalle noin sata kiinnostunutta osallistujaa houkutellut tapahtuma alkoi paneelikeskustelulla, jossa kirjailijat Mintie Das, Salla Simukka, Emmi Itäranta, Johanna Valkama ja Erika Vik kertovat maailmojen luomisesta. Erika Vik aloitti luomaan omaa maailmaansa jo 20 vuotta sitten! Pahoittelen tapahtumassa ottamieni kuvien heikkoa laatua, täppärini kamera ei ole erityisen hyvä.
   
   
Toisena paneelikeskusteluna pohdittiin Tytöille, pojille, muille? Onko kirjoittajan sukupuolella merkitystä lukijalle? Voiko mies kirjoittaa uskottavan tyttöhahmon? Miettivätkö kirjailijat jo kirjoittaessaan kenelle kirjoittavat? Mukana keskustelemassa olivat mm. Elina Rouhiainen ja Siri Kolu. 
  
Siri Kolu perään kuulutti chick-litiä, jossa olisi demiseksuaali tai aseksuaali päähenkilö. Keskustelun loppupäätelmänä oli, että YA-kirjat ja kirjailijat tarjoavat monipuolisen kuvan sukupuolesta ja seksuaalisuuden moninaisuudesta. Ja lukijat haluavat lisää tätä. 
  
  
Seuraavaksi kirjailijat Juuli Niemi, Katri Alatalo ja Siri Kolu kertoivat, kuinka heistä tuli kirjailijoita.
  
"Kirjallisuus on supervoima." ~ Siri Kolu
  
Tämän jälkeen annettiin vinkkejä omaa kirjaa kirjoittavalle. Tuli jälleen olo, että täytyisi työstää omaa, vuonna 2004 aloittamaani fantasiaromaanin käsikirjoitusta ja teinkin jo suunnitelmia, että marraskuussa NaNoWriMossa aloittaisin työstämään tekstiä taka-ajatuksena, että tarjoaisin sitä keväällä 2018 muutamille kustantamoille.
  
   
Iltapäivän puolella kirjailijat Salla Simukka, Elina Rouhiainen, Emmi Itäranta ja Mintie Das keskustelivat seksistä nuortenkirjallisuudessa.
  
"Space always makes everything better." ~ Emmi Itäranta 
  
Millaista on kirjoittaa kuuma seksikohtaus ya-kirjaan? Jotta voi kirjoittaa hyvän seksikohtauksen, on osattava nauttia sen kirjoittamisesta. Mintie Das kertoi pitävänsä hyvin kirjoitetusta eroottisesta kirjallisuudesta, eikä 50 Shades of Grey sitä kuulemma ole. Hän myös peräänkuulutti terveitä ihmissuhdemalleja ya-kirjallisuuteen ja toivoi etteii tyydyttäisi vain yhdentyyppisiin perheisiin ja parisuhdemuotoihin.
  
Kuinka kirjoittaa seksistä nuorille? Saako kaikesta kirjoittaa ja kuinka visuaalisesti? Mikä on sopiva määrä kuvailua, jotta ei lipsahda pornon puolelle? Keskustelussa nousi esille, että fanfictionissa  on usein kuumempia kohtauksia hahmojen välillä kuin alkuperäisissä tarinoissa, jotka usein vain kiusoittelevat lukijaa. Tähän toki vaikuttaa kustannettujen teosten rajoitukset. Elämme mielenkiintoisia aikoja, sillä suomalainen YA-on muotoutumassa uusiin suuntiin.
  
Salla Simukalla on homo agenda - "Hell yeah!" 
Hän haluaa kirjoittaa monipuolisia hahmoja.
  
  
  
Lopuksi puhuttiin vielä fantasiasta, paneelissa Erika Vik, Katri Alatalo, Sini Helminen ja Elina Pitkäkangas. 
   
Miksi kirjoittaa fantasiaa? Fantasioissa pääsee irtautumaan arjesta, leikittelemään, käsittelemään asioita etäännyttämisen kautta, laajentaa todellisuutta, sillä kaikki on mahdollista. Fantasiat ovat tarinoita inhimillisyydestä ja ne tarvitsevat realismiakin. Erika Vikin mukaan suomalaisen fantasia ero ja samalla vahvuus on luontokovauksessa.
  
Elina Pitkäkangas on töissä kirjakaupassa. Hän kysyi kuinka fantasian ikärajat määritellään, sillä genren teokset päätyvät aivan liian usein automaattisesti lasten- ja nuortenosastolle. Kuinka aikuisempi lukija löytää teokset kirjastosta tai kirjakaupasta, jos niille osoitettu hyllyväli on tyhjä ja nuorimpien lukijoiden ulottuvilla on teoksia, joiden käsittelemät asiat ovat hieman liian rankkoja?
  
Linkkejä tapahtumassa mukana olleiden kirjailijoiden teoksiin blogissani:
    
Kiitos Hel-YA fest! Ensi vuonna uudelleen?

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Erin Morgenstern: Yösirkus

Aukeaa hämärän laskeutuessa
Sulkeutuu sarastuksen aikaan
  
  
Lukuhaasteissa: Kirjametro (linja: Ihme ja lumo)
   
Oli kuin hän olisi päässyt pakoon arkipäiväistä elämäänsä ja eksynyt aivan toisenlaiseen maailmaan. (s. 53)
   
Luin aiemmin tänä vuonna Stephanie Garberin ihastuttavan Caravalin, jota monella taholla verrattiin Erin Morgensternin Yösirkukseen. Koska olen kirjan saamiensa kehujen vuoksi ostanut pari vuotta sitten kirpparilta omaan hyllyyn, oli helppoa valita tämä teos Kirjametroon (Oulun kirjastojen tempaus, idea kirjabloggaajien osanotosta MarikaOksan). Toisena vaihtoehtonani oli Cormac McCarthyn Tie, joka sekin olisi ollut omassa hyllyssä. Heinäkuun kimppalukuteos Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo ja muutama muukin blogissani esitelty teos löytyy metrokartalta. 
  
Todella monessa arvostelussa ja bloggauksessa varoitetaan olemaan lukematta teoksen takakantta ja että parhaan lukukokemuksen aikaan saamiseksi ei teoksesta kannata tietää mitään ennakkoon. Toistan siis itsekin nämä varoituksen sanat. 
    
"Tuhoamme kaikki vanhat olettamukset ja käsitykset siitä, mitä sirkus on, ja luomme jotain aivan muuta, jotain täydellisen uudenlaista." (s. 64)
  
Pidin suuresti teoksen ajakuvasta ja miljööstä: 1800- ja 1900-lukujen vaihde, sirkus, Euroopan suuret, vanhat kaupungit Lontoo, Praha, Dresden... Teos vertautuu mielessäni elokuviin The Prestige ja Silmänkääntäjä. Tässä asetelmassa on jotain ihastuttavaa. Vinkkaa kommenteissa, jos tiedä samantyyppisiä kirjoja, jotka sijoittuvat 1800-1950-luvuille ja joissa on miljöönä sirkus, huvipuisto, ihmeiden kabinetti, museo, eläintarha tai vastaava. Hyllyssäni odottelisi ainakin Sara Gruenin Vettä elefanteille, joka täytyisi jossain vaiheessa lukea. 
  
Yösirkus ei etene lineaarisesti vaan se poikkelehtii sirkuksen ja siihen liittyvien ihmisten vaiheita seuraten eri vuosina. Juonellisesti tarina keriytyy auki hitaasti ja paljastaa pienen palan sieltä täältä. Kerronta on kaleidoskooppimaista, sillä ajassa edestakaisin kulkemisen lisäksi tapahtumia katsellaan monen hahmon näkökulmasta. Lisäksi lukija otettiin välillä mukaan tarinaan, sillä osien välissä on lyhyt kuvailu sinusta sirkuksen vierailijana. Keskiössä ovat kuitenkin maagisen pelin nappuloiksi joutuneet Celia ja Marco, jotka päätyvät vihamiehistä rakastavaisiksi. 
  
"Minusta on outoa, että meitä on valmisteltu samaan kilpaan niin äärimmäisen erilaisin tavoin", Marco sanoo. 
"Kaksi koulukuntaa on asetettu vastakkain taistelemaan samassa ympäristössä." 
"Tunnustan", Marco sanoo. "En yhä vieläkään ymmärrrä, mistä tässä on pohjimmiltaan kyse." 
"En minäkään", Celia myöntää. "Epäilen, ettei nimitys kilpa tai peli ole ihan tarkka. Olen alkanut ajatella sitä pikemminkin taitojen esittelemisenä rinnakkain." (s. 218)
  
Pidin Le Cirque des Rêvesin, unelmien sirkuksen mustavalkoisesta väriteemasta, joka näkyy myös elegantissa kannessa. Morgensternin tekstiä oli sujuvaa lukea, vaikka luvut olivat välillä lyhyitä ja miljöö sekä aika muuttuivat ennalta-arvaamattomasti. Oli ihastuttavan nokkelaa, että sirkus vietti juhlia ei kymmenen vaan kolmentoista vuoden tien päällä olemisen jälkeen, perjantaina 13. lokakuuta 1899.   
  
Mutta kumpi olikaan minusta parempi lukukokemus, Caraval vai Yösirkus? Tällä kertaa Caravalin lumovoima oli tenhoavampi. 

Klikkaa metrokartta isommaksi
   
Arvosana:
   
Takakannesta:
Sirkus saapuu aroittamatta. Siitä ei ilmoiteta etukäteen, kaupungin lyhtypylväisiin tai ilmoitustauluille ei ilmesty julisteita, paikallisessa lehdessä ei ole mainosta tai mainintaa. Se vain yksinkertaisesti on paikassa, joka vielä eilen oli tyhjä.
  
Yösirkus kuljettaa lukijan mukanaan outoon, rönsyilevään ja kiehtovaan sirkusmaailmaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen. Mustavalkoraidallisten telttojen suojissa kaksi nuorta taikuria, Celia ja Marco, kilpailevat pelissä, johon heitä on valmennettu pienestä pitäen. Heidän täytyy ylittää toinen toisensa kyvyillään, mielikuvituksellaan ja voimillaan. Heidän opettajansa suostuvat paljastamaan pelistä ainoastaan sen, että siitä ei pääse irti.
  
Nuoret kilpakumppanit alkavat nähdä kilvan kiehtovana yhteistyönä, ja pian Celia ja Marco rakastuvat tietämättä sitä, että pelissä häviäjän osa on kuolema. On vain yksi tie ulos. Tarvitaan ennennäkemätön voimanponnistus ja erään viattoman maalaispojan apu. Niillä muutetaan kohtaloa tavalla, joka olisi uskomaton, jos ei uskoisi taikuuteen.
  
Erin Morgensternin esikoiskirja on ainutlaatuinen, otteessaan pitävä ja lumoava rakkaustarina, joka vetoaa kaikkiin aisteihin. Kirjan henkilöhahmot ovat inhimillisiä mutta samaan aikaan heissä on ripaus taikaa. Morgenstern on taidokas, klassinen tarinankertoja sanan todellisessa merkityksessä. Tarina vie mukanaan, sen lumous ei rikkoudu eikä lukijakaan pääse sirkuksesta irti ennen yllättävää loppua.
  
Erin Morgenstren on kirjailija ja multimediataiteilija. Hän asuu Massachsettsin Salemissa miehensä ja kahden kissansa kanssa.
  
Suomentanut: Hanna Toivonen, 400 sivua, Basam Books 2012
     
Alkuperäinen nimi: The Night Circus (2011)
    

tiistai 1. elokuuta 2017

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo (Unohdettujen kirjojen hautausmaa #1 )

"Kyseessä on kirja kirjoista. Kirjoista jotka on kirottu, miehestä joka kirjoitti ne, romaanihenkilöstä joka karkasi sen sivuilta polttaakseen sen, petoksesta ja menetetystä ystävyydestä. Se on tarina rakkaudesta, vihasta ja unelmista, jotka elävät tuulen varjossa."
  
  
Lukuhaasteissa: Lukutoukat ja kirjanörtit -ryhmän kimppalukuteos
  
Carlos Ruiz Zafónin kehuttu Tuulen varjo oli Lukutoukat ja kirjanörtit Facebook ryhmän heinäkuun kimppalukuteoksena. Alkuperäinen postauspäivä teoksesta oli 31.7., mutta Klassikkohaasteen postaus osui samalle päivälle. Niinpä postaan teoksesta vasta tänään. Tällä kimppalukierroksella oli mukana mm. Hande. Oli huvittavaa huomata, että tässä kimppalukuteoksessa, niin kuin Margaret Atwoodin Oryx ja Crakessakin, mainittiin jouhipaita!
  
Selasin sivuja ja tunsin sen maagisen lupauksen tuoksun, joka uusista kirjoista aina huokuu. (s. 646)
  
Olen kuullut vuosien varrella paljon ylistäviä arvioita teoksesta. En kuitenkaan antanut niiden nostaa odotuksiani liian korkealle, vaan yritin tarttua teokseen mahdollisimman avoimin mielin. Jokin kuitenkin tökki koko lukuprosessin ajan, enkä kokenut, että olen käyttänyt aikana hyvin lukemallatätä teosta. Olin siis luettuani teokseni hyvin pettynyt, enkä ymmärrä teoksesta pitäneiden arvioita lukiessani, mikä minun lukukokemuksessani meni pieleen. Yhtenä syynä oli Tuulen varjon paikoittainen ennalta-arvattavuus, sillä jopa muutamasta, pitkään varjellusta juonenkäänteestä oli minulla aavistus jo varhaisessa vaiheessa teosta. 
  
Sen lisäksi kerronta oli suurimman osan teoksesta haahuilevaa ja tasapaksua, muutamien kauniiden lauseiden noustessa pinnalle. Hahmot olivat liian samalaisia keskenään, enkä muodostanut tunnesiteitä, joten hahmoihin kohdistuvat tapahtumat eivät herättäneet tunteita suuntaan tai toiseen. No, ehkä Fumero kuitenkin onnistui luomaan häivähdyksen inhoa. Ruiz Zafón turvautui myös samoihin tehokeinoihin liian usein, kuten kursiivilla kirjoitettuihin kymmenien sivujen mittaisiin muisteluihin, joita oli raskasta lukea. 
  
Tässä paikassa kirjat, joita kukaan ei enää muista, kirjat jotka ovat kadonneet ajan virtaan, elävät ikuisesti ja odottavat vain pääsevänsä jonain päivänä uuden lukija, uuden sielun käsiin. -- Jokaisen kirjan kannen takana avautui ääretön maailmankaikkeus, joka vain odotti tutkimusmatkailijaansa. (s. 11 ja 12)
   
Tuulen varjo aloittaa Unohdettujen kirjojen hautausmaa-sarjan, jonka neljäs teos Henkien labyrintti ilmestyy nyt elokuussa. Sarjan ensimmäinen teos kattaa ajanjakson 1945-1966. Kirja alkaa, kun kymmenvuotias Daniel pääsee isänsä mukana Unohdettujen kirjojen haustausmaalle ja valitsee sieltä omaksi teoksekseen Julián Caraxin Tuulen varjon. Teoksessa onkin mise en abyme -rakenne, eli teos teoksessa. Daniel lukee Tuulen varjoa ja pian hänen elämässään on samanlainen rakenne kuin kirjassa.  
    
Sivujen myötä kertomuksen rakenne alkoi muistuttaa venäläistä puunukkea, joka kantaa sisällään lukemattomia miniatyyrikokoisia kopioita itsestään. (s. 13)
   
Teoksen aikana Daniel yrittää ratkaista arvoituksen nimeltä Julián Carax. Hän selvittää tämän henkilöhistorian lapsuudesta alkaen ja kohtaa matkalla monenlaisia ihmisiä, joihin Carax on tavalla tai toisella jättänyt merkkinsä. danielin valoon nostamat salaisuudet osoittautuvat vaarallisiksi hänelle itselleenkin, sillä joku seuraa hänen jokaista askeltaan.

Nautin kuitenkin Ruiz Zafónin miljöön kuvauksesta, kuinka rakennusten yksityiskohdat, puistot ja pilvet järjestäytyvät Barcelonassa, joka maalautui minun silmieni eteen Euroopan isojen kaupunkien (mm. Praha, Dresden, Krakova) mallin mukaan, joissa olen vuoden 2011 road tripillä käynyt. Ruiz Zafónin kuvailu ei kuitenkaan auttanut luomaan eheää kokonaiskuvaa kaupungista monine nimettyine katuineen ja rakennuksineen, joista suurin osa lienee oikeastikin olemassa, vaan kuvittelin kaupungin mielessäni sumuisena sokkelona, josta vain pieni osa on kerrallaan nähtävissä.
  
Naisen heikko asema, naiseksi pukeutuvan miehen kohtalo ja aikalaisten homofobia herättelivät, vaikka asioiden käsittely ei jokaisessa tapauksessa ollutkaan kaikkein miellyttävin. Teos on luokiteltu maagisesi realismiksi, mutta minulle teos oli vain hyvin realistinen ilman häivähdystäkään fantasiasta. Jäin myös miettimään parin yksityiskohdan sopivuutta ajankuvaansa, esimerkiksi lasten kuvalliset lakanat ja kaksiteholinssit. Käännös on pääosin sujuva, eikä lukiessa herännyt ajatusta, kuinka jokin kohta tai sanonta on kuulunut alkuperäiskielisessä versiossa. 
  
Ajattelin tarttua hyvään kirjaan ja piiloutua maailmalta. (s. 301)
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
...olin varma, että tuo kirja oli odottanut minua siellä vuosikausia, luultavasti jo ennen kuin olin syntynytkään.
  
Kirjakauppias johdattaa aamuyön hämärissä kymmenvuotiaan poikansa Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, kohtalokkain seurauksin. Mystinen pyhäkkö Barcelonan vanhan kaupungin sydämessä muuttaa Danielin loppuelämän. 

Vanhan paperin, pölyn ja magian keskeltä pojan käsiin etsiytyy Tuulen varjo, jonka kadonnutta kirjoittajaa Julián Caraxia hän alkaa pakkomielteisesti etsiä. Yli vuosikymmenen ajan Daniel seuraa kirjailijan jälkiä läpi rakkauden, väkivallan, ystävyyden ja petoksen labyrintin. Kunnes Caraxin salaperäinen tarina alkaa pelottavasti toistua hänen omassa elämässään...
  
Kiehtova kirjojen ystävän trilleri on lähes kaikkea mitä kirjalta voi odottaa: jännäri, rakkausromaani, kauhutarina.
  
"Tämän miehen kertojalahjat ovat ylivertaiset."
- El Mundo

"Jos lukisin vain yhden kirjan vuodessa, lukisin tämän."
- Turun Sanomat

"Espanjalaisen Carlos Ruiz Zafónin esikoisromaani on niitä kirjoja, jotka voisivat muuttaa lukijankin elämän, jos sille antaa mahdollisuuden. Se on iätön rakkaudentunnustus kirjoille ja kirjoittamiselle ja samalla mukaansatempaava salapoliisiromaani."
- Trendi
  
Suomentanut: Tarja Härkönen, 646 sivua, Loisto-pokkari 2009 (11. painos, 1. painos Otava 2004)
   
Alkuperäinen nimi: La Sombra del Viento (2001)
    

Sarjassa ilmestyneet:
  • Tuulen varjo
  • Enkelipeli
  • Taivasten vanki
  • Henkien labyrintti
  
Samankaltaisia teoksia: Hanna Kauppinen: Kirja jota kukaan ei koskaan lukenut, Walter Moers: Uinuvien kirjojen kaupunki, Uinuvien kirjojen labyrintti, Anne Leinonen: Kirjanoita, Michael Ende: Tarina vailla loppua, Markus Zusak: Kirjavaras, Marcello Simoni: Kirjottujen kirjojen kauppias, Mikkel Birkegaard: Libri di Lucan arvoitus, Gustave Flaubert: Bibliomania, Arturo Perez-Reverte: Yhdeksäs portti, Elizabeth Kostova: Historiantutkija

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Klassikkohaaste osa 5: Tove Jansson: Näkymätön lapsi

"- Minä en ymmärrä tästä kaikesta yhtään mitään."
    
     
  
Aikaisemmissa klassikkohaasteissa on tullut luettua pelkästään ulkomaalaisia klassikoita ja vain yksi naisen kirjoittama teos. Niinpä ajattelin lukea Tuomaksen luotsaamalle viidennelle kierrokselle Suomen juhlavuoden kunniaksi jotain kotimaiselta naiskirjailijalta. Aluksi olin suunnitellut lukevani Myrkyluodon Maijasta (Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle), mutta kuten tavallista tämän haasteen kanssa, ennakkoon suunnittelemani teos vaihtui. 
   
Voitin Tove Janssonin kokoelman Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. pari vuotta sitten Kirjasähkökäyrä-blogin synttäriarvonnasta. Tämä sopii myös hyvin tavoitteeseeni lukea vähintään yksi muumikirja vuodessa (viime vuonna meni 2013 alkanut putki poikki), ja tämän jälkeen jäljellä onkin enää vain kolme lukematonta: Taikurin hattuMuumipapan urotyöt ja Muumipappa ja meri. Lapsena en siis lukenut yhtään muumikirjaa - enkä taida olla ainoa, joka vasta aikuisena on tarttunut näihin - onneksi se ei haittaa, sillä näissä on tasoja, jotka avautuvat paremmin varttuneemmalle lukijalle.
      
Muumipeikko ikävöi ja kaipasi kauheasti. odotti kotonaan odottamistaan, ihaili häntä ja sanoi: - Tietenkin sinun täytyy olla vapaa. Totta kai minä käsitän, että sinun on toisinaan saatava olla yksin. (s. 7)
  
Kokoelma sisältää yhdeksän novellia, joilla osallistun myös Novellihaasteeseen. Ensimmäinen novelli, Kevätlaulu, kertoo Nuuskamuikkusesta. Hän on kevään tullen palaamassa Muumilaaksoon ja mielessä kehittyy uusi laulu. Muikkusen vaellus häiriintyy, kun pikkuotus hakeutuu hänen seuraansa, sillä ihailee tuota yksinäistä kulkijaa. Animaatiosarjassa Nuuskamuikkunen on kiltti ja auttaa muita, mutta tässä novellissa hänestä paljastuu toinen, synkempi puoli. Muikkunen ei halua, että häntä ihaillaan (ei edes Muumipeikon), vaan haluaa olla vapaa kaikin tavoin. Tarina kuitenkin loppuu onnelliseen tunnelmaan. Tästä on tehty mukaelma Muumilaakson tarinoihin. 
    
Äsken ei vielä ollut ollenkaan vaunuja, kukaan ei ollut kuullut niistä puhuttavankaan. Sitten hän ajatteli niitä, ja heti ne olivat olemassa. (s. 21)
  
Kamala tarina kertoo toiseksi pienimmästä homsu-lapsesta, jolla on vilkas mielikuvitus. Hän kuvittelee puutarhaan vihollisjoukkoja, suolle kummitusvaunut ja liejukäärmeitä ja uskoo tosissaan keksimiinsä asioihin. Isä syyttää poikaa narraamisesta, mitä lapsi ei ymmärrä ollenkaan - hänhän puhuu ihan totta! Kun hän joutuu ilman ruokaa sänkyyn, hän karkaa ja päätyy naapuriin, jossa Pikku Myy on vierailemassa isoäitinsä luona. Myy onkin vielä parempi tarinankeksijä kuin homsu, joka saa nähdä ensimmäisen kerran asetelman vaihtuvan, eikä hän arvosta tytön sepityksiä. Lopussa isä ja poika syövät yhdessä loput jälkiruoasta. Opettavaisesta olemuksestaan huolimatta kiehtova tarina mielikuvituksen voimasta, joka vertautuu Michael Enden Tarinaan vailla loppua.
  
Minähän koen joka päivä maailmanlopun ja kuitenkin pukedun ja riisuudun ja syön ja pesen astioita ja pidän teekutsuja aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. (s. 44)
  
Vilijonkat keksivät ongelmia siellä, missä niitä ei edes ole. Muumilaakson marraskuussa oleva Viljonkka oli bakteerikammoinan ja Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin on novellin nimenkin mukaisesti hyvin pelokas ja jopa lempeänä kesäpäivänä hän kuvittelee kirkkaalle taivalle synkkiä myrskypilviä - kunnes hänen pahin pelkonsa toteutuu. Kun Vilijonkka joutuu kohtaamaan myrskyn, hän vapautuu ja on kuin aivan toinen otus sen jälkeen. Olisi kiinnostavaa kuulla, miksi Jansson teki vilijonkista tällaisia pelokkaita ja ylireagoivia. Oliko hänen lähipiirissään joku ihminen, josta hän on saanut aineksia. 
   

Lohikäärme -- lennähti sitten istumaan Nuuskamuikkusen olalle -- ja alkoi kehrätä silmät ummessa (s. 60)


Maailman viimeinen lohikäärme oli hyvin tuttu Muumilaakson tarinoita-animaatiosta. Muumipeikko on tutkimassa lätäkön vesihyönteisiä, kun huomaa saaneensa purkkiin myös hieman isomman olennon. Hän vie purkin huoneeseensa ja yrittää ystävystyä kullan ja vihreän väriseen, kuusitassuiseen pikku lohikäärmeeseen, joka kuitenkin kokee Nuuskamuikkusen paljon miellyttävämmäksi. Muumipeikko harmistuu tästä, joten Muikkunen juonii lohikäärmeelle matkan kauas pois, jotta se ei pilaisi heidän ystävyyttään. Erakkoluontoinen Nuuskamuikkunen ei tässäkään tarinassa pitänyt ihailijastaan. Mielenkiintoista oli, että Janssonin piirroksissa lohikäärmeellä oli vain neljä jalkaa. 
    
Se oli suuri ja salaperäinen, sinne saattoi eksyä -- Puisto muuttui yhä mielikuvituksellisemmaksi (s. 75 ja 83)

Kokoelman kiinnostavin novelli oli Hemuli joka rakasti hiljaisuutta. Se kertoo hemulista, jonka suku omistaa huvipuiston. Tämä hemuli ei kuitenkaan tykkää kovistä äänistä ja isoista yleisöistä, vaan haluaisi jäädä eläkkeelle ja tehdä sitä, mitä itse haluaa ainaisen lippujen nipsuttamisen sijaan. Kun hemuli lopulta kertoo, että tahtoo rauhaa, hänen sukunsa nauraa ja ihmettelee, miksei hän jo aikaisemmin kertonut tuntemuksistaan. Niinpä - monet ongelmat syntyvät juurikin siitä, kun osapuolet eivät puhu toisilleen. Hemuli muuttaa isoäitinsä taloa ympäröivään puistoon (talo itse on aikoinaan palanut ilotuliteonnettomuudessa). Kun huvipuisto tuhoutuu rankkasateessa, jäävät seudun lapset jäävät kaipaamaan sitä. Pikku hiljaa hemuli rakentaa huvipuiston uudelleen ja nimeää sen hiljaisuuden puistoksi. 
    
- Tiedättehän, että jos jotakuta säikäyttää kovin usein, hän muuttuu helposti näkymättömäksi (s. 89)

Kokoelman nimikkotarina, Kertomus näkymättömästä lapsesta, on sekin nähty tv-sarjassa. Muistan lapsuudesta, kuinka pelottavaa oli, että Ninni oli muuttunut näkymättömäksi sen vuoksi, että häntä oli säikytetty niin usein. Muumimamma turvautuu isoäitinsä vanhaan kotilääkekirjaan, josta löytyy lääke ihan jokaiseen vaivaan. Olisipas kiva tietää, oliko isoäiti noita, sillä niin hyvin toimivia keitoksia tämän ohjeilla saa aikaan. Ninni palaa näkyväksi paitsi lääkkeen, myös leppoisan perhearjen myötä. Joskin kasvoilla kestää oma aikansa palata, kunnes eräänä päivänä hän vihastuu ja on huomaamattaan rohkea. Kiinnostava tarina lapsen kasvattamisesta ja ympäristön vaikutuksesta.
  
- Äiti, herää, Muumipeikko sanoi pelästyneenä. - On kuulemma tapahtunut jotain kamalaa. Sanovat sitä jouluksi. (s. 136)

Hattivattien salaisuus kertoo siitä, kun Muumipappa kerran lähti hattivattien matkaan selvittääkseen näiden salaisuuden. Matka ei kuitenkaan ollut niin tapahtumarikas, kuin pappa oli toivonut. Novellissa Sedrik Nipsu on antanut lelukoiransa pois. Tarinan opetuksena on, että tavaran omistaminen ei tee onnelliseksi. Lopussa Nipsu kuitenkin saa Sedrik-koirapehmonsa takaisin. Kokoelman viimeinen tarina, Kuusi menee Taikatalven kanssa samaan kategoriaan: Muumipeikko ja tällä kertaa myös koko muu Muumitalon väki herätetään kesken talviunien. Hemuli kertoo, että joulu on tulossa ja muumit eivät ole valmistautuneet. Joulu on muumeille aivan uusi käsite ja kun he matkivat sitä, mitä muut laakson asukkaat tekevät, on heidän puuhissaan persoonallinen ote. 
  
Muumitarinoille on tyypillistä omanlaisensa logiikka, joka lähentelee paikoin nonsenseä. Tämän pinnan alla kuitenkin käsitellään paljon vakavampiakin teemoja, kuten mielenterveyden ongelmia, vapauden kaipuuta ja erilaisuutta. Tarinat avautuvat eri tavoin lapsi- ja aikuislukijalle. Nostalgia esimerkiksi animaatiosarjan kautta tuo myös oman lisänsä lukukokemukseen. Oli hauskaa huomata muumien puhuvan milloin sähkövaloista, milloin puhelimesta. Satumaailma olikin modernimpi kuin animaatio antaa olettaa.
  
Toisin kuin aikaisemmin lukemissani, yhteinäisissä muumikirjoissa, tämän sisällöllisesti sirpaloituneen kokonaisuuden aikana pääsivät ääneen monet Muumilaakson moninaisista otuksista. Animaatiosarjaan ei ole otettu aivan kaikkia tarinoita ja ulkopuolelle jääneet olivatkin kiinnostavia, sillä niistä ei ollut ennakkotietoja. Suosittelen muumikirjojen lukemista, joko ääneen luettuna nuoremmalle kuuntelijalle tai aikuiselle itsenäiseen lukemiseen. Jokainen lukija saanee teoksista aivan erilaisen kuvan ja ne sopivatkin mainioisti lukupiiriteoksiksi.
    
            
Peukutan tästä kokoelmasta vain yhtä novellia, joskin tämä peukutus sopisi kokoelman jokaiseen tarinaan. Hahmoista kiinnostavin on hemuli, joka rakastaa hiljaisuutta (novelli 5). Tähän hahmoon oli helppoa samaistua, koska minullakin on laaja ja kovaääninen suku ja arvostan omaa tilaa, rauhaa ja hiljaisuutta, mutta tykkään välillä olla tekemisissä ihmisten kanssa - omilla ehdoillani. Hemulit on esitetty aiemmin lukemissani muumikirjoissa paljon pelottavampina (esim. Suuressa tuhotulvassa) ja olikin kiinnostavaa nähdä hemuleiden tämä hauskempi puoli, ja erityisesti novellin päähahmo, joka eroaa joukosta. 
  

Arvosana:
   
Takakannesta:
Nuuskamuikkusen uusi kevätlaulu liikehtii jo hänen hattunsa alla. Pienelle homssulle kummitusvaunut ovat yhtä todelliset kuin potkulauta. Rouva Vilijonkan elämää rajoittaa usko onnettomuuksiin. Perheen luo muuttaa näkymätön lapsi, Muumipappa lähtee hattivattien matkaan ja Nipsu luopuu leikkikoirastaan Sedrikistä. Kiehtovia kertomuksia mielikuvituksen ja tunteiden voimasta - ja siitä kuinka tärkeää on köytää oma itsensäsä ja tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi sellaisena.
  
Suomentanut: Laila Järvinen, 145 sivua, WSOY 2010 (tarkistettu suomennos, 1. painos 1962) 
    
Alkuperäinen nimi: Det osynliga barnet (1962)

Kuvittanut: Tove Jansson
      

Muumikirjat:

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Kaksoisauringot #1)

"Minun. Nimeni. On. Aleia.
Näin ajatteli tuo tummahiuksinen tyttö, joka samalla oli ja ei ollut Aleia."
   
  
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla.
  
Erika Vikin Kaksoisauringot-sarjan aloittava esikoisteos Hän sanoi nimekseen Aleia on sekoitus fantasiaa ja lännenseikkailua höystettynä kevyellä steampunk-mausteella. Vik on luonut trilogiaksi kasvavan maailman, joka muistuttaa omaamme 1800-luvulla, mutta jota valaisee kaksi aurinkoa ja jonka ajanlaskua mitataan kahdella tapaa: tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2865 ihmisten aikaa tai toisin ilmaistuna 524jt., jälkeen tulilintujen lähdön. Myyttisistä tulilinnuista puhutaan ensimmäisessä osassa vain vähän, nähtäväksi jää avaako kirjailija niiden historiaa myöhemmin lisää. Maailmasta löytyy myös muita erikoislaatuisia eläimiä, kuten amargundi-liskot ja sininen fennekkikettu. 
  
Maan kuoren alta möyrysi tuhatpäinen olento, vasta horroksestaan herännyt, joka puhkesi parveksi kiukkuista surinaa ja syöksyi kohti. (s. 111)
  
Keskeisinä näkökulmahahmoina tavataan seleesi-mies Corildon ja ihmistyttö Aleia. Seleesejä pelätään ja syrjitään ihmisistä hieman eroavan ulkonäkönsä ja erikoisten kykyjensä vuoksi. Esimerkiksi Corildon pystyy aistimaan ja kontrolloimaan tuulia, mutta mahtia kavavoivia kykyjä on olemassa muitakin. Corildon on Seleesian tieteellisen toiminnan edistämisen seuran kartografi ja hän asuu ihmisten keskuudessa kaukana pohjoisessa. Kun Aleia tuupertuu keskellä talvea hänen portilleen, miehen arkirutiinit hajoavat ja hän joutuu vuosien yksin asumisen jälkeen jakamaan talon toisen kanssa ja lopulta hakeutumaan takaisin kaltaistensa pariin saadakseen vastauksia Aleian omituiseen muistinmenetykseen.

"Painu takaisin seuraavalla kyydillä takaisin sinne kirotulle pimeyden saarellesi." -- "Oletkos tullut tänne vokottelemaan pimeällä magialla meidän naisemme?" (s. 13-14)
  
Teos kertoo matkasta, jonka kaksikko tekee mantereen syrjäisestä pohjoisesta vilkkaan etelän rannikolle, mistä laivat Seleesiaan lähtevät. Matkaa varjostaa huono tuuli, todellisuuden varjopuolen muutos, joka vaikuttaa etenkin seleeseihin. Maailma tulee pian muuttumaan toisenlaiseksi ja sen ennusmerkkejä on jo näkyvissä. Tuhdin teoksen sivuille mahtuu myös pohdintaa ihmisoikeuksista, naisen oikeudesta omaan ruumiiseensa ja romantiikkaa, joka yllättää niin hahmot kuin lukijankin, olematta kuitenkaan liian siirappista. Päähenkilöiden lisäksi matkalta kertyy mukaan uusia hahmoja, joiden persoonat värittävät seikkailua. 

Hän piti huolen, että jokainen sana henki routaa. (s. 145)
  
Vikin sanankäyttö on sähäkkää. Hänen vuosia työstämänsä maailmansa tuntuu uskottavalta, vaikka siinä onkin ripaus taikaa. Villin lännen tyylinen miljöö on hyvin sopiva tarinan kannalta ja osuu julkaisussaan hyvään saumaan, kun HBO:n suursarja Westworld on nyt palauttanut genren kiinnostavuuden valtavirtaan. Maiseman vaihteluita ei teoksesta puutu, ja höyryveturin tavoin kierroksia lisäävään tarinaan olisi kaivannut ainoastaan hieman lisää rivejä sen selvästi moniuloitteisista hahmoista. Seuraavissa osissa lienee luvassa suuria paljastuksia niin vanhojen tuttujen kuin vain ohimennen mainittujen hahmojen menneisyydestä.
  
Vaikka moni asia jääkin avoimeksi, ei jatkoa tarvitse onneksi odottaa kauan, sillä Seleesian näkijä ilmestyy jo elokuussa 2017. Vikin teos heijastelee ajankohtaisia teemoja, kuten epäluuloa ja pelkoa muualta tulleita kohtaan. Romaania ei ole suunnattu vain yhdelle ikäryhmälle, vaan se sopii lukijalle kuin lukijalle, joka haluaa uppotua taidolla kehrättyyn tarinaan, varsinkin jos suomalainen kirjallisuus ei ole kaikkein tutuinta. Sillä on potentiaalia myös kansainvälisille markkinoille. Kirjan oheislukemistona on Seleesia.com-nettisivusto, minne kirjailija on koonnut lisää maailmansa historiaa ja esittelee piirroksiaan hahmoista. 
  
Kuunvalon kiilat putosivat katosta hipoen turkin peittämiä kapeita harteita, ja hetken näytti siltä kuin tytön selästä olisivat kasvaneet kelmeän sinisen valon läpikuultavat siivet. (s. 443)
    
Suloisen fennekin eli aavikkoketun kuva Creative Commons luvalla täältä.
Arvosana:
      
Takakannesta:
Kahtia jakautuneessa maailmassa tuulet ovat muuttumassa. Tytön täytyy muistaa. Mies haluaa vain unohtaa.
  
Corildon on seleesi, aisteiltaan ylivertaisen lajin edustaja, joka kykenee käskemään tuulia. Hän on myös seleesien Seuran kartografi, joka on havainnut tuulten muuttuneen ja aavistaa, että maailman voimasuhteet ovat horjahtamaisillaan. Eräänä talvi-iltana Seuran pihalle tuupertuu ihmistyttö. Herättyään tyttö ei kykene kertomaan itsestään muuta kuin nimen, Aleia. Corildonin pahat aavistukset vahvistuvat, kun myös Aleia aistii huonot tuulet, vaikka sen pitäisi olla ihmiselle mahdotonta. Kuka Aleia on ja miksi hän on täällä juuri nyt?
  
Hän sanoi nimekseen Aleia on omaääninen, fantasiaromaani, joka käsittelee ajankohtaisia teemoja, muukalaisuutta ja toiseuden pelkoa. Sekä surua ja siitä selviämistä. Romaanin maailma on kiehtova yhdistelmä villiä länttä, steampunkia ja luonnonläheistä magiaa. Teos aloittaa Kaksosauringot-trilogian, joka edustaa kansainvälisen tason spekulatiivista fiktiota.
    
329 sivua, Gummerus 2017

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Anu Holopainen: Molemmin jaloin

"Haluatteko tuntea ainutlaatuisen luomisen ilon? 
Haluatko lähteä kokemusmatkalle entisihmisten aikaan? 
Haluatko elää harvojen ja valikoitujen joukossa luonnon keskellä? 
Anna oma osasi Yhteisölle tärkeimmällä mahdollisella työllä: uusilla ihmisillä!"
 
 
Lukuhaasteissa: Uudelleen luettua
  
Anu Holopaisen Molemmin jaloin on yksi niistä kirjoista, joita luen yhä uudelleen. Tartuin siihen jälleen kerran heinäkuun lukumaratonissa. Edellisestä lukukerrasta on jo vuosia, joten pääsin taas yllättymään teoksen parissa, vaikka perusidea olikin tuttu. Luin teoksen ensimmäisen kerran vähän sen jälkeen, kun valmistuin lukiosta ja silloin nuorten naisten vapaaehtoinen työllistyminen synnytyskoneiksi yhteiskunnan ylläpitämiseksi tuntui todella kuohuttavalta. Olen ostanut kirjan omaksikin, mutta lainasin kirjan kirjastosta, sillä oma kappaleeni on siskolla lainassa.
   
Hän ei osannut edes ajatella ketään siinä tilassa "naisena" vaan jonkinlaisena hautomiskoneena. (s. 109)
  
Nyt keskityin näennäisen päähenkilön Livian sijaan enemmän laitosten henkilökunnan ajatuksiin. Livia on valmistumassa Katariina Suurelta nimensä lainanneesta nuorisokeskuksesta, jota voisi verrata lukioon. Viimeisen vuoden keväällä on valittava, miten kukin nuori aikoo palvella yhteiskuntaa. Äitiys on korkeimmalle arvostettu ja paraspalkkaisin työ, jonka maksimipalvelus on 8-10 vuotta, ja lapsia syntyy kerralla kahdesta viiteen. Äitikeskusten mainokset kaunistelevat asioita ja niinpä Liviakin lähtee ystävänsä kanssa äitilinjalle.
  
Kaikki yhteisön ihmiset ovat käytännössä androgyynejä hormoneja säätelevän inhibiittorin ansiosta. Niinpä, kun inhibiittori sammutetaan, käyvät äiti-ja isäkokelaat läpi murrosiän pikakelauksella ja sen mukanaan tuomat muutokset voi olla joillekin nuorille liian haastavia käsitellä. Ihmiset on jaettu lunteenpiirteiden mukaisesti ja esimerkiksi empaattisiin ja taiteellisiin tyyppeihin. 
  
Koska tämä mieletön tasapainottelu ihmisyyden ja luonnonvoimien välillä päättyisi - nuorallakävely joka vaati joka vuosi uhreja? (s. 196)
  
Syntyvyys on ollut jo pidemmän aikaa laskussa, minkä lisäksi uusia äitiejä ja isiä (jotka ovat käytännössä vain sperman luovuttajia) on aina vain vähemmän. Äitikeskukset oli tarkoitettu väliaikaiseksi ratkaisuksi, kunnes keinokohdut ja kloonaaminen korvaisisivat biologisen lisääntymisen, mutta nämä edistyneen lääketiteteen keksinnöt eivät ole vielä saavuttaneet sellaista tasoa, että ne voisivat tuottaa terveitä yksilöitä.
  
Luonnosta eristetyn Yhteisön ulkopuolella elää ns. villien heimo, saramandit. 300 vuotta aiemmin käydyn sodan aikana käytetty biologinen ase, torakkakuume oli pyyhkäistä ihmiskunnan sukupuutoon, vain pieni osa ihmisiä pelastui geneettisen manipuloinnin ansiosta ja sulkeutumalla kliinisiin yhdyskuntiin. Saramandien alkuperäinen johtaja ja seuraajien joukko oli albiinoja, jotka ovat immuuneja epidemialle. Sodan jälkeen pääkieleksi tuli kiina, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin fennoskandiaan. 
  
Luontoa! Se on kuin toisella planeetalla ja silti niin lähellä, alkaa heti territorioiden muurien ulkopuolella ja jatkuu... joka suuntaan, kauas. (s. 23)
  
En muistanut, että teoksessa on monta näkökulmahenkilöä. Olin jostain syystä jäänyt siihen käsitykseen, että koko teos kerrottaisiin Livian kautta, mutta hänen osuutensa jäi varsin pieneksi. Lopun käänteet pääsivät nekin yllättämään, sillä muistelin, etä tarina olisi loppunut paljon töksähtävämmin. Aiemmin harmittelinkin, kun tarina ei jatkunut, nyt olen ihan tyytyväinen siihen, kuinka tarina kerrottiin. Jäin silti miettimään maailman yksityiskohtia, joista kirjassa vain vihjaistiin. Fantasian vahvojen naisten kuvaajana tunnettu Holopainen on kirjoittanut toisenkin dystopian, Ihon alaiset

Arvosana:
   
Takakannesta:
Livia valikoituu lukemattomien innokkaiden hakijoiden joukosta pieneen lisääntyjien joukkoon, joka lähetetään pohjoisesta territoriosta Skandinaviassa sijaitsevaan Äitikeskukseen jatkamaan sukua. Kun keskukseen saapuvilta untuvikoilta poistetaan viettielämää ja monia tunteita rajoittava inhibiittori, hormonit alkavat jyllätä ja laitosta vavisuttavat hillittömät raivokohtaukset ja itkuiset tunteenpurkaukset.
 
Lukkojen takaa katoaa samaan aikaan testosteroniampulleja – arvatenkin miespuolisten työntekijöiden taskuihin, ja seurauksia voi vain arvailla. Vartijoilla olisi muutenkin tekemistä Isäkeskuksen lähetystä odottelevien lisääntyjien suojelemisessa, sillä keskuksen ulkopuolella huhutaan liikkuvan barbaarisia saramandeja, jotka nekin kaipaisivat uutta verta näivettyvään ja sisäsiittoiseen heimoonsa…
 
Anu Holopainen tunnetaan omaleimaisena ja selkeästi naisen näkökulmasta maailmaa tarkastelevana fantasiakirjailijana, jonka uskollisiksi lukijoiksi monet nuoret aikuiset tunnustautuvat. Nyt kirjailija tekee rohkean retken scifin alueelle pitäytyen kuitenkin tutuissa teemoissaan. Tuloksena on vangitseva, mielikuvitusta kiihottava tarina, joka vertautuu ansiokkaasti moniin nimekkäisiin tieteisromaaneihin.
  
197 sivua, Karisto 2006
   
Luettu myös täällä: Vinttikamarissa, Mustemaailmani, Täydellisyys on ihmisen luomaa
 
Samankaltaisia teoksia: Emmi Itäranta: Teemestarin kiria, Jan Salminen: Äidinmaa, Johanna Sinisalo: Auringon ydin, Margaret Atwood: Orjattaresi, Aldous Huxley: Uljas uusi maailma, Lauren Oliver: Delirium - Rakkaus on harhaa

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö 3 - Jäähyväiset nunnille

"Tämä on varmasti kaameaa luettavaa jokaiselle, joka tosimielessä tutkii perheen historiaa.
Elämä sisältää kuitenkin yhtä paljon traagisia kuin onnellisia hetkiä."
   
  
Naistenviikko päättyy tänään. 24. päivä nimipäiväänsä viettävät Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia ja Tinja.

Minulla oli viime vuoden Naistenviikon jälkeen ajatuksena, että olisin lukenut tällä kertaa jokaiselle päivälle nimipäiväsankarien mukaisten kirjailijoiden teoksia, mutta olinkin lähes koko viikon äidin ja siskojeni luona. Hyvä tapa viettää naistenviikkoa sekin. Ompelin mm. toisen siskoni kanssa minulle uuden hameen Hel-YA festivaalia varten. 
   
Mutta nyt päivän teokseen. Hakekaa kätilö 3 - Jäähyväiset nunnille on Jennifer Worthin viimeinen muistelmateos, jonka aiemmat osat olen lukenut aikaisempina kahtena vuotena tälle viikolle (ensi vuonna ehkä luvassa Jenniferin siskon muistelmat). Hän oli 1950-luvulla kätilönä ja sairaanhoitajana Lontoon vaarallisella itäpuolella, tehtaiden ja sataman alueella, joka oli pahoin tuhoutunut toisen maailmasodan aikana ja missä asuivat kaikkein köyhimmät.
  
Kovina aikoina pubeilla menee hyvin; ihmiset ryyppäävät aina, vaikka perheet kuinka kärsisivät. (s. 167)
  
Worthillä on tapa kirjoittaa vuoroin romaanimaisesti, vuoroin tietokirjamaisesti omasta elämästään ja naisen asemasta sekä kätilöyden historiasta 1800-1950-luvuilla. Suosittelen todella lämpimästi tutustumaan näihin teoksiin, ne ovat todellinen silmiä avaava kokemus. Nautin suuresti näistä kerronnallisista historiateoksista, kun teksti ei ole kuivan tieteellistä vaan elätyn makuista. 
    
Tässä muistelmien osassa Chummy löytää rakkauden ja menee naimisiin, niin kuin kirjan tv-sarjasta poimittu kansikuvakin kertoo. Ihastuttava sisar Monica Joan pääsee kertomaan omasta nuoruudestaan. Mukana on myös kaksossynnytyksiä ja tuberkuloosi- ja aborttifaktaa. Opin mm. miksi maitoa aloitettiin pastöroimaan 1920-luvulla. 
  
Naisten oikeutta päättää omasta ruumiista pidetään nykyisin niin itsestään selvänä, että nuoremmilla ihmisillä on vaikeuksia uskoa, että raskaudenkeskeytys on joskus ollut Britanniassa rikos. -- Vuonna 1803 säädetty laki oli voimassa 165 vuotta. Se kumottiin vasta vuonna 1967. (s. 255)
  
Arvosana:

   
Takakannesta:
Elämä 1950-luvun Itä-Lontoossa on rankkaa. Tubi leviää ahtaissa oloissa, lapset leikkivät raunioissa ja etenkin köyhät naiset joutuvat kokemaan kovia. Yhteisö pitää kuitenkin huolen omistaan, vaikeuksista selvitään lämmöllä ja huumorilla. 60-luvulle tultaessa satamatyöläisten ja nunnien asuinalue Thamesin rannalla alkaa muuttaa muotoaan. Nuori kätilö Jenny jättää haikeat jäähyväiset rakastamalleen yhteisölle suositun trilogian viimeisessä osassa.
  
Jenny, Chummy ja muut Nonnatus Housen riemukkaat hahmot ovat tuttuja myös YLE TV1:n esittämästä BBC:n menestyssarjasta.
  
Suomentanut: Jaana Iso-Markku, 365 sivua, Otava 2015
    
Alkuperäinen nimi: Farewell to the East End: The Last Days of the East End Midwives (2009)
   
Naisen asema ja synnyttämisen historia ovat herättäneet ajatuksia mm. täällä: Kirjojen keskellä, Lukijan kirjahylly, Täysin arkista
  
Sarjassa ilmestyneet: