sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Kore Yamazaki: Velhon morsian 3

"Jos ihminen lakkaa ajattelemasta itse... hän lakkaa olemasta ihminen."
   
   
Arvostelukappale
  
Velhon morsiamen kolmannesta osasta ei toimintaa ja uusia olentoja puutu. Tästä on kovaa vauhtia tulossa kaikkien aikojen suosikkisarjani. Eliaksella on vaikeuksia säilyttää olomuotonsa, Chise solmii siteen familiaarin kanssa ja koko komeus päättyy kiehtovaan muisteluun, joka paljastanee myöhemmin jotain uutta Eliaksen menneisyydestä. Chisen ja Eliaksen suhdetta ihmetellään monesta suunnasta ja tyttö joutuu pohtimaan itsekin sitä, miksi viihtyy tuon oudon koirankalloisen hahmon seurassa. 
   
 
Edellisessä osassa tavattiin hautausmaalla emäntäsä haudalla surevan koiran henki. Siitä tulee nyt Chisen familiaari, muuttaen samalla sen ihmismäisen ulkoasun sopimaan paremmin Chisen ikään. Uusina olentoina tavataan Leannan sìth, vampyyri, joka on monen miesrunoilijan lahjakkuuden takana ja  Will-o-wisp, eksyttävä virvatulen keiju ja aiemminkin nähty hirviö saa nimen, Cartaphilus. 
 

Chise kysyy, mitä magia on ja vastaus tuo mieleen Veronica Rothin Viillot romaanissa olevan pyörteen, joka kulkee aurinkokunnan halki antaen kaikilla planeetoilla asuville ihmisille taianomaisia kykyjä. 
 
   
Tarina tanssahtelee eteenpäin hengästyttävää tahtia ja koukuttaa lukijansa maailmaan täynnä maagisia ja pelottaviakin olentoja. En voi kuin vetää henkeä ja jäädä odottamaan kynsiäni puresekkellen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Osan 4 suomennos ilmestyy 9.6.2017. 
    
Takakannesta:
Kun Chise haavoittuu, hurjistunut Elias muuttuu enstistäkin pelottavammaksi. Arvoituksellinen Cartaphilus on silti vaarallinen vastustaja... Tässä kirjassa koetellaan velhouden rajoja, solmitaan uusia siteitä ja katsellaan ruusuja.
   
Ikäsuositus: 13+
  
Suomentanut: Antti Valkama, 192 sivua, Punainen jättiläinen (2017)
  
Alkuperäinen nimi: Mahoutsukai no Yome volume 3 (2015)

  

Muualla sanottua: Anime Garden

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Lastenkirjalauantai: Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli

"Tämä on melkein kuin satu tai ihan vähän kuin kummitusjuttu myös."
  
   
  
Mikä on kirja, jossa on lohikäärmeitä, pettureita, eeppisiä taisteluita ja lause: "Yö oli pitkä kuin ikuisuus ja kauhuja täynnä." (s. 229) Ei, kyseessä ei ole George R.R. Martinin Game of Thrones-sarja vaan Astrid Lindgrenin klassikkosatu veljesrakkaudesta sekä hyvän ja pahan taistelusta, Veljeni, Leijonamieli.
  
Lindgrenin kirjat olivat lapsuuteni suosikkeja. Veljeni, Leijonamielen lisäksi Ronja ryövärintytär ja Mio, poikani Mio tekivät suuren vaikutuksen, ja luinkin ne useampaan kertaan ala-asteen aikana. Jostain syystä en kuitenkaan tutustunut Lindgrenin muuhun laajaan lastenkirjatarjontaan. Peppi pitkätossu ei minua kiinnostanut ja Vaahteramäen Eemeli maistui paremmin tv-sarjana. Näyttääkin siltä, että oli jo varsin nuorena fantasian ystävä, vaikken tuota sanaa tiennytkään asuessani maalaiskylässä. 
   
Veljeni, Leijonamieli kertoo kahdesta veljestä, 13-vuotiaasta Joonatanista ja 10-vuotiaasta Kaarlesta. Tarina kerrotaan Kaarlen näkökulmasta. Hän on sairas pieni poika, joka viettää päivänsä lepäämällä sängyssään. Joonatan kertoo pikkuveljelleen, jota kutsuu hellyyttävästi Korpuksi, maailmasta nimeltään Nangijala, jonne ihmiset menevät kuoltuaan. "- Siellä on edelleen satujen ja nuotiotulten aika." (s. 7) Molemmat pojat tietävät, että Kaarle on lähellä kuolemaa, mutta yllättävän tulipalon vuoksi Joonatan lähteekin Nangijalaan ensimmäisenä, pelastettuaan ensin Kaarlen. Joonatan kuitenkin lupaa tulla pian kyyhkysenä noutamaan Kaarlenkin Nangijalaan.
  
Joonatan sanoi, että oli asioita, jotka oli tehtävä, vaikka ne olivatkin vaarallisia. (s. 72)
  
Eikä aikaakaan, kun pojat ovat taas yhdessä. Kaarlen mielestä isoveli on kuin satuprinssi, niin kaunis ja rohkea. Heillä on oma pieni talo Kirsikkalaaksossa, joka on kirsikankukkien valkoisen ja ruohon vihreän täplittämä. Kaarle ei ole enää sairas ja hänen jalkansa ovat suorat ja voimakkaat. "- Täällä Niagijalassa kai jokainen saa kaiken mitä on ikänä toivonut." (s. 36) Nangijala ei kuitenkaan ole sellainen onnela kuin aluksi kuulostaa, sillä läheistä Ruusulaaksoa hallitsee ilkeä Tengil ja Joonatan on mukana laakson vapautuksen puolesta taistelevassa kapinallisten joukossa. 
  
Ehkä kaikki oli määrätty jo satujen esiaikoina. Ehkä Joonatan jo silloin määrätiin Ruusulaakson tähden Orvarin pelastajaksi. Ja ehkäpä oli olemassa joitakin salamyhkäisiä satuolentoja, jotka ohjasivat askeliamme meidän sitä tietämättä. (s. 217)
  
Kaarle toteaa useaan otteeseen, että Nangijala on kuin unesta. Onkin esitetty, että tapahtumat olisivatkin Kaarlen unta, ja se hetkin aivan teoksen lopussa, kun pojat hyppäävät kalliolta päästäkseen seuraavaan maailmaan, Nangilimaan, olisi se hetki, jolloin Kaarle kuolisi oikeasti, sillä kirja päättyy Kaarle sanoihin, että hän näkee valon. Joidenkin lukijoiden mielestä loppu on aika synkkä lastenkirjalle, sillä pojat tekevät käytännössä itsemurhan ja että se houkuttelisi lapsia hyppäämään korkeilta paikoilta päästäkseen itsekin satujen maailmaan. Toisten mielestä lapsilukijat ovat viisaampia kuin aikuiset aliarvioivat tai että hyppääminen selittyisi lapsilukijalle/kuuntelijalle satulogiikkana (vrt. Liisa ja kaninkolo), ei siis itsetuhoisena tekona. Aikuislukijaa loppu kuitenkin ravistelee. 
  
Siinä missä John Boynen nuori päähenkilö romaanissa Poika raidallisessa pyjamassa oli hieman liiankin naiivi, Kaarlen ikäistään nuoremman käytöstä on helppoa ymmärtää. Onhan poika pienikokoinen ikäisekseen, sekä viettänyt suurimman osan elämästään sairaana, neljän seinän sisällä. Ja tästä huolimatta Kaarle on koko ajan iloinen ja toiveikas lapsi, ei haastavan elämän liian pian kasvattama ja lapsenuskonsa kadottanut, niin kuin voisi helposti olla. 
 
Niin loppui taistelun päivä Ruusulaaksossa. Moni antoi henkensä vapauden edestä. (s. 260)
  
Tästä Lindgranin teoksesta minulla oli kolmesta alussa mainitsemastani heikoimmat mielikuvat. Sen muistin, että veljekset kuolivat ja päätyivät toiseen maahan, mutta taistelua (kenties viittauksena Vietnamin sotaan) ja kauheaa lohikäärme-Katlaa (mikä kenties viittaisi aasialaisiin kulttuureihin) ja sen luolasta tehtyä vankilaa en olisi osannut kuvailla etukäteen. Muistan myös, että olisin itkenyt kirjaa lukiessani parikymmentä vuotta sitten, joskin nyt silmät pysyivät kuivina. Vaikka aika surullinen tarina ja hurja seikkailuhan tämä on, eikä siksi sovellukaan aivan pienimille tai herkille lukijoille. Nyt pitää vielä lukea Mio, poikani Mio uudelleen, niin on sitten kerrattu taas nämä muutaman vuoden ajaksi. 
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Saturomaani hyvän ja pahan kamppailusta, kaiken voittavasta ystävyydestä ja kuolemasta
  
Kaarle "Korppu" Leijona on sairas pieni poika, joka ihailee rohkeaa ja ystävällistä isoveljeään Joonatania. Tämä kertoo Korpulle kauniista Nangijalasta - maasta, johon tullaan kun kuollaan. Siellä saa seikkailla aamusta iltaan ja öisinkin. Yllättäen Joonatan lähtee Nangijalaan ensimmäisenä, ja Korppu seuraa häntä pian. Maan ihanuutta häiritsevät kuitenkin julmat valloittajat, ja myös pojat osallistuvat taisteluun heitä vastaan. Mitä kaikkea vielä tapahtuukaan, ennen kuin Leijonan veljeksistä tulee Leijonamieliä...
  
Astrid Lindgrenin tarkkasilmäisissä, lämminhenkisissä tarinoissa todellisuus ja kuvitelmat kietoutuvat yhteen ainutlaatuisella tavalla. Ilon Wiklandin herkkä mustavalkoinen piiroskuvitus rytmittää tarinaa ja tuo siihen uusia ulottuvuuksia.
   
Suomentanut: Kaarina Helakisa, 283 sivua, WSOY 2015 (tarkistettu suomennos, 1. suomennos 1974)
  
Kuvittanut: Ilon Wikland
  
Alkuperäinen nimi: Bröderna lejonhjärta (1973)
  

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä (Väkiveriset #1)

"Sä haiset metsäläiseltä, siltä kun sulla olis pihkaa suonissa."
   
   
Arvostelukappale
Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis 
  
Sini Helmisen Kaarnan kätkössä aloittaa vahvasti uuden suomalaisen neliosaisen nuortenkirjasarjan Väkiveriset. Jokasella osalla on oma elementtinsä, metsä, vuori, vesi ja maa. Kiinnostuin teoksesta heti nähtyäni sen kauniin kannen (taide: Karin Niemi) kustantajan katalogissa.

Sain arvostelukappaleen kotiin seuraavana päivänä siitä, kun kirjablogistania kuuli yhden sen jäsenen menehtymisestä - Kaarnan kätkössä jäi viimeiseksi kirjaksi, jonka Krista esitteli Lukutoukan kulttuuriblogissaan mm. seuraavin sanoin: "Oli kuin Helminen olisi avannut minullekin oven Tapiolaan, näyttänyt sen vehreyden. Ja kyllähän hän näytti, näin vehreyden silmieni edessä, mielessäni, lukiessani." Olikin siis katkeransuloista tarttua kirjaan, jolla on tällainen itsestään riippumaton taakka mukanaan. Onneksi melankolia ei kulkeutunut kantta pidemmälle itse teokseen, sillä se sisälsi niin monenlaisia tunnetiloja ja salaisuuksia, että arkitodellisuus unohtui hetkeksi.
 
Sä saat huomata, ettet oo enää Kansasissa, Dorothy. (s. 142)
  
Teoksen päähenkilönä seurataan 17-vuotiasta Pinjaa, joka on juuri valmistunut ylioppilaaksi. Hän aloitti koulun vuotta aikaisemmin kuin tavallista, sillä hänen äitinsä on opettaja. Pinjan isä puolestaan on lääkäri ja toivoo tyttären jatkavan samalla alalla, vaikka Pinja ei olekaan ihan varma mitä itse haluaa. Aikaisemmin kymppejä kokeista saaneen tytön koulumenestys romahtaa, kun hän saa kännykkäänsä kuvan, jossa hänen poikaystävänsä ja lapsuuden paras kaveri pussailevat.
 
Helminen viittailee nerokkaasti genrekirjallisuuteen. Esimerkiksi kun Pinja linnoitautuu kesän alussa huoneeseensa, hänen äitinsä sanoo tilanteen muistuttavan sitä "tyhmää teinien vampyyrielokuvaa", eli Houkutus-sarjan sitä osaa, jossa Edwardin hylkäämä Bella käyttäytyy samoin. Äiti on huolissaan Pinjasta ja järjestää tälle töitä.

Kaupungin puistoja siivotessaan Pinja tutustuu leimuavatukkaiseen Virveen ja löytää itsensä pian suutelemasta tyttöä. Suvaitsevaisuutta saman sukupuolisten suhteita kohtaan koulussa rummuttava äiti ei kuitenkaan ilahdu Pinjan uudesta ihastuksesta, vaan pitää sitä vain aiemman suhteen päättymisen kipuiluna ja "vaiheena". Äitinsä kaksinaismoralismista pöyritynyt Pinja joutuu sen jälkeen viettämään loppukesän arestissa äitinsä vanhempien luona maalaiskylällä, mutta joutuu siellä elämänsä seikkailuun.

Voisin sanoa Annastiinalle, että aivan kohta tulee voimaan sukupuolineutraali avioliittolaki, mutta siitä ei olisi mitään hyötyä. Annastiina tietää jo tärkeimmän: Disney-prinsessa saa prinssinsä, ei koskaa laukkaa toisen prinsessan kanssa aamunkoittoon. (s. 79) 

Kaiken lisäksi Pinjalla on salaisuus, jota hän ei halua kenenkään näkevän: hänen selkänsä on arpien peittämä, koska hän syntyi omituisesta ihotaudista kärsien - tai niin hänen vanhempansa ovat selittäneet, kun tyttö on kuusivuotiaana joutunut haastavaan leikkaukseen esteettisen "vian" korjaamiseksi. Hänelle kuitenkin selviää, että kyseessä ei olekaan huono tuuri geenien suhteen vaan suvussa kulkeva ominaisuus.

Siinä missä kuvittelisi olevan sileää vaaleanpunaista ihoa, jota vain selkärangan kohoileva vuoristo poimuttaa, on jotain aivan muuta. Se ei ole selkä ollenkaan. Se on suoraselkäinen puunrunko, kaarnan elävien syiden, karheiden juomujen ja sileiden salmiakkikohoamien verkosto, jota täplittävät oranssit jäkäläpitsit. (s. 83-84)

Helminen on kirjoittanut teoksen maailmaan perinteisten olentojen, kuten vampyyrien ja ihmissusien sijaan suomalaista mytologiaa ja sen vähemmän tunnettuja hahmoja: sinipiikoja, metsänneitoja ja hiisiä. Ainekset ovat kiehtovan tuoreita ja ne on kudottu taidokkaasti osaksi nykynuoren arkea. Tapahtumat tuntuvat uskottavilta, vaikka niissä onkin aimo ripaus magiaa. Sarja saa jatkoa jo syyskuussa ja tuolloin päähenkilönä nähdään maalta Helsinkiin muuttava nörttipoika. En malta odottaa syksyä nähdäkseni mihin suuntaan teos vie sarjaa.

"Uutinen nimero kaks: teretulemast messiin Omituisten otusten kerhoon. Sä olet nimittäin myös meikäläinen." (s. 53)
  
Monen populaarikulttuuriviittauksen lisäksi teoksessa mainitaan mm. Laila Hirvisaaren äänikirjat, Neil Gaimanin Tähtisumua ja Oscar Wilden Dorian Greyn muotokuva, eikä hauskoilta Harry Potter-kommenteiltakaan vältytä. Lisäksi alla oleva lainaus palauttaa mieleeni vähän aikaa sitten somessa käydyn keskustelun, jossa pohdittiin lukemiseen liitettyä häpeää,

Luen kaikki kirjahyllyn Aku Ankat ja - hävettää tunnustaa - myös kaikki lääkäriharlekiinit, joista osa on niin kamalia, että ne saavat minut antamaan Dorian Greyn muotokuvalle uuden mahdollisuuden. (s. 113)
  
Teoksen luvut on nimetty jännittävästi latinankielisillä lentävillä lauseilla, joiden merkitys avautuu kyseisessä luvussa. Esimerkiski ensimmäinen luku on saanut nimensä ylioppilaiden laulusta Gaudeamus igitur. Otsikot on suomennettu kirjan lopussa, joten latinankielen tuntemusta ei tarvita (joskin itse olen opiskellut yläasteella latinaa pitkänä valinnaisaineena kolmen vuoden ajan). 
   
Uskon kyllä, että kirjoittaja on saattanut nähdä tonttu-ukkoja otettuaan liian monta lasillista. (s. 91)
 
Kaarnan kätkössä on nopealukuinen teos, joka tiedostaa kaanonin ja naureskelee sille nerokkaasti (ks. lainaus alla). Se ei kuitenkaan ole pelkästään humoristinen, vaan puhuttelee nuoria (ja aikuisiakin), jotka kokevat joutuvansa elämään jonkin ominaisuutensa salaten tai häveten sitä. Pinjan kokemukset ensisuudelmasta tytön kanssa ja oman sukuhistoriansa avautuminen saavat tytön hyväksymään itsensä kokonaan. Teos tarjoaa hyvää pohdiskelua myös aivan toisenlaisten asioiden kanssa painiskeleville lukijoille.

"Seuraavakas sä yrität varmaan väittää, että vampyyrejä on oikeesti olemassa", tuhahdin. 
"Ai tarkoitatko niitä hirviöitä, jotka imee verta? Tietty niitä on olemassa. Mutta ei ne oikeesti kimaltele ja ne on vaan parin millin mittaisia ja hiivatin ärsyttäviä. Jotkut sanoo niitä myös itikoiksi." (s. 54)
  

  
Arvosana:
  

  
Takakannesta:
Bling. Yksi känninen kännykkäkuva ja Pinjan elämä on pilalla. Poikaystävä ja kympin koenumerot ovat historiaa, ja nipottava äiti pakottaa hänet kesätöihin. Puistohommissa Pinja kohtaa erikoisen Virven, pihkantuoksuisen punapään, jota kohtaan hän tuntee selittämätöntä vetoa. Pinjan on kuitenkin vaikea päästää ketään lähelleen, sillä hän kantaa selässään varjeltua salaisuutta, jonka juurista hänen on pakko saada tietää enemmän.
  
Pinjaa kiusaavat hallusinaatiot Tuulia-nimisestä tytöstä, joka inttää hänen suonissaan virtaavan metsänväen verta. Sitten kuvioihin ilmestyy vielä komea nahkatakkipoika, joka häikäisee Pinjan niin, ettei hän huomaa tämän silmien punaista vivahdetta, ennen kuin on liian myöhäistä. 
  
Kaarnan kätkössä aloittaa neliosaisen reaalifantasiasarjan Väkiveriset, jossa kotimainen mytologia tunkeutuu elävänä ja kihelmöivänä nuorten arkeen. Jännitys ja romantiikka punoutuvat huumorin säikeisiin. Sarja on suunnattu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille.
      
220 sivua, Myllylahti 2017
   
Samantyylisiä kirjoja: Mervi Heikkilä: Louhi-sarja, Melissa Marr: Ilki ihana ja Sala kavala, Elina Rouhiainen: Susiraja-sarja, Elina Pitkäkangas: Kuura ja Kajo, Veera Laitinen: Surunsyöjät, Annukka Salama: Faunoidit-sarja

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Han Kang: Vegetaristi

"Ehkä tämä kaikki on jonkinlaista unta."
    
   
Arvostelukappale
Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä
   
Han Kangin Booker-palkittu Vegetaristi on ravistellut kirjabloggaajia ja muista lukijoita tänä keväänä. Kirkkaan värisen teoksen kanteen on törmännyt toistuvasti mm. Instagramissa, yhdistettynä hämmentyneiden lukijoiden erikoisiin kuvauksiin. Itse en ollut ajatellut teosta lukea, mutta koska sain sen pyytämättä kustantajalta ja näin Tekstiluola -blogin Tuomaksen twiitin, jossa puhuttiin alapäästä purkautuvista vihreistä nesteistä, tiesin, että minun on luettava tämä lyhyehkö teos saadakseni tietää, mistä on kyse.
  
Yeong-hyen emättimestä alkoi virrata samanlaista vihreää nestettä kuin murskatuista lehdistä tihkuu. (s. 117) 
   
Vegetaristin keskeinen henkilö on Yeong-hye, joka ei itse kuitenkaan pääse teoksessa ääneen, vaan hänestä kerrotaan kolmeen osaan jaetun teoksen aikana puolisonsa, siskonsa miehen ja siskonsa näkökulmista. Ensimmäisessä osassa Yeong-hye päättää epämiellyttävän unen nähtyään lakata syömästä lihaa ja muuta eläinperäistä. Hänen miehensä ei ymmärrä tätä ollenkaan ja koko korealainen yhteiskunta tuntuu pitävän tiukkalinjaista ruokavaliota todella omituisena. 
   
Yeong-hyen mies on kammottava: hän pitää vaimoaan ihastuttavan tavallisena ja proosallisena. Koska hänen ulkonökönsä on sopivan huomiotaherättämätön ja luonteensa passiivinen, ei miehen tarvitse teeskennellä älykästä, hyväkuntoista tai hävetä elimensä kokoa, koska vaimo ei anna tällaisille asioille painoarvoa.  Vaikka mies olikin aluksi tyytyväinen vaatimattomaan Yeong-hyeen, alkaa hän haaveilla tämän täysin erilaisesta siskosta, In-hyestä ja kahdehtii tämän puolisoa, joka on taiteilija ja istuskelee vain kotona perintörahan turvin.  
  
Kirjat olivat hänen ainoa harrastuksensa. Jostain käsittämättömästä syystä hän pystyi todella uppotumaan niihin. (s. 9)
  
Mies löytää Yeong-hyestä jatkuvasti vikoja. Vaimo ei esimerkiksi koskaan käytä rintaliivejä, sillä ne puristavat - tunne jonka tiedän henkilökohtaisesti erittäin hyvin, mutta jota Yeong-hyen mies ei vaikuta edes haluavan ymmärtää. Mies häpeää Yeong-hyen pieniä rintoja ja haluaisi, että tämä käyttäisi topattuja liivejä, jotta kohottaisi miehen egoa muiden silmissä. 
  
Tottelemattomuus miehen toiveiden suhteen on teoksen perusteella Etelä-Koreassa suorastaan tabu. Esimerkiksi, kun mies haluaa seksuaalisia halujaan tyydytettävän, on vaimon parasta hyväksyä tämän tahto. Ensimmäinen osa päättyy, kun Yeong-hye viiltää hedelmäveitsellä ranteensa auki, kun hänen vanhempansa yrittävät pakkosyöttää tyttärelle lihaa.
  
Yeong-hye puhuu hiljaa kuin ihminen, joka ei kuulu mihinkään, joka on siirtynyt olotilojen väliin. (s. 87)
  
Toisessa osassa tapahtumia seurataan vuotta myöhemmin In-hyen miehen silmin. Langon mielestä omaa firmaa pyörittävä In-hye on tarpeettoman kaunis ja hänen länsimaalaisen suuret silmänsä ovat liian huomiotaherättävät. Yeong-hye puolestaan on himoittava, koska on arkipäiväinen, anrogyyninen ja lumoavan rahvaanomainen puhetapoineen ja vinoine silmineen. 
  
Taiteilijamies on tehnyt keskustelua herätteleviä videoita, mutta on nyt hyppäämässä aivan erilaisen ilmaisun pariin. Hän haaveilee maalaavansa alastoman naisen ja miehen iholle kukkia ja kuvaavansa heidän rakasteluaan. Kun mies kuulee In-hyeltä, että tämän siskon mongoliläiskä, pigmenttihäiriö, jonka olisi pitänyt kadota jo lapsena, on edelleen selvästi nähtävissä, mies kiihottuu ajatuksesta ja pyytää Yeong-hyetä mallikseen. Kaikki ei kuitenkaan mene ihan suunnitelmien mukaan. 
  
Takakannen väitteestä huolimatta, lankomies ei tuntunut juurikaan piittavaan siitä, että Yeong-hye on vegetaristi, vaan ihmettelee enemmän tämän perheen voimakkaita reaktioita naisen valintaan. Teoksessa onkin vahvana sanomana naisen oikeus omaan ruumiiseensa. Vegetaristista jää vahvasti mieleen eräs tilanne, jossa Yeong-hye ei ole suostuvainen seksuaaliseen aktiin, mutta miehen tahto voittaa. Jälkeenpäin mies inhoaa katumuksen tunnetta, jota Yeong-hyen olemus yrittää hänessä herättää. 
  
Oliko Yeong-hye ihminen, eläin vai kasvi? (s. 107-108)
  
Kolmannessa osassa Yeong-hye on anorektinen potilas psykiatrisessa sairaalassa, minne hänen siskonsa on tulossa tätä tapaamaan. Aikaa ensimmäisestä osiosta on kulunut kaksi vuotta. Kolmas osio on kaikkein hämmentävin. Enkä vielä nytkään, viikkoa kansien sulkeutumisen jälkeen, tiedä tarkalleen, mitä minä tulinkaan lukeneeksi. Päälimmäisenä tunteena on kuitenkin harmistus keskeisen henkilön puolesta, kun kaikki muut puhuivat hänestä, mutta ei itse saanut ääntään kuuluviin.
  
Vegetaristi on nopealukuinen, hämmentävä ja ärsyttävä. Siinä on selvästi tasoja, joiden avautumista auttaisi korealaisen kulttuurin parempi tuntemus. Teoksen yllä roikkuu unenomainen utuverho, joka saa teosta lainatakseni tuttuuden sekoittumaan vierauteen. En muista koskaan lukeneeni mitään vastaavaa, lähimmät verrokit ovat Laura Lindstedtin Oneiron ja Jeff VanderMeerin Hävitys. Kerrontansa puolesta Vegetaristi on samanlainen kuin Minna Rytisalon Lempi, sillä sekin kertoo keskeisestä naishahmosta kolmen näkökulman kautta. Vaikka teos ei siis kokonaisuudessaan minulle avautunutkaan, se teki kyllä suuren vaikutuksen outoudessaan. 
   
Arvosana:
   

    
Takakannesta:
”Sensuelli, provosoiva ja raju… Poikkeuksellinen lukukokemus.”
- Guardian
  
Yeong-hye on vaatimaton ja vaitonainen nainen, joka elää perinteisessä avioliitossa Etelä-Koreassa. Hän on aina taipunut muiden tahtoon, kunnes hän alkaa nähdä brutaaleja painajaisia ja päättää lopettaa lihansyönnin. 
  
Näennäisen pieni päätös vaikuttaa maanjäristyksen tavoin ennen niin seesteiseen elämään. Yeong-hyen aviomies, hänen lankonsa ja sisarensa eivät ratkaisua hyväksy, ja heistä jokainen yrittää pakolla saattaa asiat takaisin raiteilleen, entisenlaisiksi. Yeong-hyen ruumis ja mieli ovat kuitenkin saavuttamattomissa.
  
Henkeäsalpaavan kaunis, tummasävyinen ja vaikuttava Vegetaristi kertoo halusta sekä kontrollista ja sen vastustamisesta.
  
Suomentanut Deborah Smithin englanninnoksesta Sari Karkulahti, 215 sivua, Gummerus 2017
  
Alkuperäinen nimi: 채식주의자 (2007), The Vegetarian (2016)

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Stephanie Garber: Caraval

"Tervetuloa, tervetuloa Caravaliin!
  
Maiden ja merten mahtavimpaan esitykseen. Sisällä koette enemmän ihmeitä kuin useimmat ihmiset koko elinaikanaan. Saatte juoda taikuutta pikarista ja ostaa unia pullossa. 
Mutta ennen kuin astutte maailmaamme, painakaa mieleen, että kaikki on vain peliä."
      
   
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadowssa.
Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 49. Vuoden 2017 uutuuskirja, Adventures in Down Under and Beyond -Australia lukuhaaste: 45. Kirja, joka on käännetty yli 10 kielelle
   
Stephanie Garberin Caraval on kuohuttanut kirjamaailmaa globaalisti. Sen oikeudet myytiin 25 maahan, joissa se ilmestyi samanaikaisesti alkuperäiskielisen painoksen kanssa. Teoksen kansi ja nimi ovat vain muutamia poikkeuksia lukuunottamatta samoja kaikkialla, minkä vuoksi se on hyvin helposti tunnistettavissa sosiaalisissa medioissa kielestä riippumatta. Teoksen saamaa suosiota ei ole vaikea ymmärtää, sillä Caraval on tuoretta fantasiaa, joka tarjoaa värikylläisen, satumaisen seikkailun, vahvaa sisaruusrakkautta, ongelmien ratkaisua, päähenkilön kasvutarinan ja ripauksen romantiikkaa. Caravalin tarina toimii parhaiten silloin, kun sisällöstä tietää mahdollisimman vähän.
  
Caraval on maaginen peli, johon voi osallistua pelaajana tai katsojana. Pelaajat tavoittelevat Caravalin mestarin, Legendin tarjoamaa palkintoa, joka vaihtelee joka pelikerralla. Nyt tarjolla on toivomus, joka on yhtä harvinainen kuin yksisarvinen, siis käytännössä mahdoton. Caravalin yöt ovat päiviä pidemmät ja peliä pelataan vain auringonlaskun jälkeen viiden yön ajan. Peli sekoittaa toden ja kuvitelman rajoja paljastaen ihmisten todellisen olemuksen heidän yrittäessään kaikkensa voittaakseen. Caravalin lähin verrokki on Erin Morgensternin Yösirkus.
    
Tuntui kuin olisi astunut maailmaan, jossa muinaiset sadut ja unet olivat heränneet eloon. (s. 344)
  
Tarina kertoo uhrautuvaisesta Scarlettista ja hänen siskostaan Donatellasta, joiden ankara isä rajoittaa tyttäriensä elämää ja tekoja. Scarlett on vuosia halunnut osallistua Caravaliin päästäkseen edes hetkellisesti pois isänsä hirmuvallan alta ja pelastaakseen samalla sisarensa sekä itsensä hänen nyrkeiltään. Kun Scarlett saa kutsun osallistua peliin, on hänen valittava salaperäisen sulhasen ja Caravalin väliltä. Avioliitto, jopa isän järjestämä, takaisi pääsyn pois pieneltä kotisaarelta, mutta voiko siirappisia kirjeitä kirjoittavaan, nimettömään mieheen luottaa.
  
Donatellalla on omat suunnitelmansa ja hän saa suostuteltua Julian-nimisen merimiehen auttamaan häntä ja siskoaan pääsemään Caravaliin. Vastusteluistaan huolimatta Scarlett huomaa joutuneensa mukaan peliin, jonka palkintona on vangitun siskon lisäksi enemmän kuin hän olisi koskaan uskonut olevan mahdollista. Isän pelinappulana eläminen on antanut Scarlettille työvälineitä Caravalin pelaamiseen, vaikka kaikki ei olekaan yhtä ihastuttavaa ja taianomaista kuin hänen lapsuuden kuvitelmissaan.
    
"Rauhoitu, Crimson -"
"Scarlett."
"Punainen mikä punainen." (s. 46)
  
Scarlettilla on erikoinen piirre, sillä hän kokee tunteensa väreinä, esimerkiksi hämmennys on persikanpunertavaa, pettymys lemmikinsinistä ja innostus hopeista. Isäänsä hän yhdistää vahvasti laventelin ja luumun niin väreinä kuin tuoksuina. Scarlettin painajaisunissa violetti onkin vahvasti läsnä. Toisinaan hän on jopa maistavinaan värejä, kuten verhojen punaisuuden viinissä liotettuna suklaakakkuna. Värien ja makujen lisäksi kosketukset ja musiikki esitetään korostuneina. Näiden kuvailujen kautta lukija pääsee kokeilemaan, millaista voisi olla synesteetikkona.
  
Scarlett oppii pelin aikana paljon itsestään, seurueestaan ja Legendistä, sillä vaikka Caravalin pitäisi olla vain peliä ja harhaa, enemmän kuin puolet siitä on totta. Caravalin pelaajat palaavat koteihinsa muuttuneina ihmisinä, vaikka eivät sitä itse huomaisikaan, sillä tekojen seuraukset eivät katoa. Pelissä pyydetään maksuna rahan sijaan salaisuuksia ja totuuksia, joilla on paljon valtaa ihmiseen. Kun Caravalin illuusiot haalistuvat pelin päätyttyä, valheet paljastuvat Scarlettille ja hän joutuu pohtimaan suhdettaan läheisimpiinsä saadakseen heidät takaisin.
  
"Kuka sinä oikeasti olet?" (s. 217)
  
Caraval on vaikuttava, kerroksittain avautuva lukukokemus, joka tarjoaa jotain kaikille aisteille. Garberin luoma maailma on täyteläinen ja salaperäinen. Kaisa Katteluksen sujuvaa suomennosta on ilo lukea. Teoksen loppu vihjaa jatkoa olevan luvassa. Twentieth Century Fox on ostanut Caravalin filmatisointioikeudet ja oikea ohjaaja saanee teoksesta henkeäsalpaavan näyttävän elokuvan Lewis Carrollin Ihmemaa-tarinoiden tai Tim Burtonin tyyliin.
  
Arvosana:
   
Etulieppeestä:
Tervetuloa CARAVALIIN, peliin jossa tarut ovat totta ja totuudet tarua
  
Scarlett Dragna on viettänyt koko ikänsä pienellä kotisaarellaan, jossa hän asuu sisarensa Tellan ja mahtavan mutta julman isänsä kanssa. Nyt Scarlettilla on edessään isän järjestämä avioliitto, joka voi tuhota tytön suurimman unelman: päästä kerran kokemaan Caraval, kaukana Scarlettin kotoa järjestettävä jokavuotinen peli ja esitys, johon katsojat osallistuvat. 
  
Mutta tänä vuonna kutsu Caravaliin lopulta yllättäen saapuukin. Salaperäisen merimiehen avulla Tella huijaa Scarlettin mukaan peliin, vaikka häätä ovat juuri edessä. Perillä Isla de los Sueñosin saarella selviää, että Caravalin järjestäjä, mestari Legend, on siepannut Tellan. Tällä kertaa koko Caravalin juonena on nimittäin Tellan etsintä: se, joka hänet löytää, voittaa pelin. 
  
Scarlett on kuullut, että kaikki mikä tapahtuu Caravalissa on vain taidokasta näytelmää. Hän uppoaa silti pakostakin pelin maagiseen, rakkautta ja salaisuuksia uhkuvaan maailmaan. On vaikea tietää, mikä on totta ja mikä ei. Varmaa on vain, että Scarlettin täytyy löytää Tella, ennen kuin viisi yötä kestävä peli päättyy. Tai seuraukset ovat kauheat.
   
Suomentanut: Kaisa Kattelus, 355 sivua, WSOY 2017
  
Alkuperäinen nimi: Caraval (2017)
  
Caravalin kutsuun on vastattu myös täällä: Unelmien aika, Dysphoria, Kirjamaailma, Carry on reading
   
Samantyylisiä kirjoja: Erin Morgenstern: Yösirkus

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

JJ Nääs: Mourukatit

"Oi voi mikä söpö pieni kissanpötkäle!"
   
   
Twitterissä on listattu 100 suomalaista sarjakuvaa ja yhtenä vinkkinä osui silmiini tämä JJ Nääsin Mourukatit. Kissojen ja kissasarjakuvan ystävänä pitikin siis heti laittaa teoksesta varausta kirjastoon ja sainkin nopealukuisen, oranssin ja harmaan sävyissä väritetyn sarjakuvakirjan pian käpäliini. 
  
  
Teos lupaa, että jokainen sen strippi kertoo aidosta arjesta kissojen kanssa ja hyvin uskottavaltahan tuo näytti. Kissat on kuvattu luonnollisssa tilanteissa, ne eivät puhu tai kävele kahdella tassulla vaan tekevät sitä mitä parhaiten osaavat: elävät parasta kissanelämäänsä.
    
  
Mourukatit on humoristinen sarjakuva-albumi, joka kokoaa neliruutuiset tilanteet alle 80 sivuiseen teokseen. Sitä on helppo verrata Ninni Aallon ja Tuuli Hypénin Kas, kissa -sarjakuvaan, johon myös suosittelen tutustumaan. 
   
   
Arvosana:
   
Takakannesta:
Ihmiset ovat sivuroolissa kun Hobby, Milky ja Kitkat käyttävät hyväkseen kissojen ylivaltaa. Jokainen Mourukatit-kirjan sarja perustuu sensuroimattomiin tositapahtumiin.
  
80 sivua. Arktinen Banaani 2013
    
Mourukatit on luettu myös täällä: Kirjavinkit

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Lastenkirjalauantai: Briitta Hepo-oja: Hylättyjen lasten kaupunki

"Hylättyjen kaupunki on ollut olemassa niin kauan kuin aikakin. 
Sen ympärillä ei ole muureja, mutta silti se on niin tiukasti 
muusta maailmasta erillään, että se on näkymätön."
   
   
Arvostelukappale
   
Briitta Hepo-ojan Hylättyjen lasten kaupunki vaikutti Myllylahden katalogin perusteella kiehtovalta teokselta, jossa on J. M. Barrien klassikkosadun Peter Pan henkeä. Hepo-ojan yli 8-vuotiaille suunnattu teos kertoo Mikosta, jonka äiti hylkää pojan, koska on menossa uudelleen naimisiin. Äiti ajaa kahdensadan kilometrin päässä olevan metsän reunaan ja osoittaa pojalle metsään johtavaa polkua.
 
Keskeltä metsää Mikko löytää omituisen sumun varjostaman, rapistuvan kaupungin, jossa asuu vain lapsia. Lapset ovat orpoja, hylättyjä tai kotoaan karanneita, ja he ovat muodostaneet jengejä, kuten Lukutoukat, jotka asuvat vanhassa kirjastossa. Kun lapset varttuvat täysi-ikäiseksi, on heidän lähettävä etsimään parempaa paikkaa aikuisten maailmasta. Tämä onkin herättänyt lukijoissa Klaani-sarjan fiiliksiä.
 
Tummapuisilla hyllyillä notkui unohdettuja klassikoita, kellastuneita runoja, lastenkirjoja, kartastoja ja mitä tahansa, mikä oli julkaistu ennen vuotta 1988. -- Uutuushyllyn kirjat olivat olleet uusia silloin kun kirjaston aika oli ilmeisesti pysähtynyt: ikuisena syksynä vuonna 1988. (s. 59-61)
  
Hylättyjen lasten kaupunki on hyvin surullinen teos, niin todellisella ja ahdistavalla tavalla, että se ei edes nostattanut kyyneleitä silmiin. Jäin kaipaamaan teokselta enemmän sen takakannen lupaamaa hauskuutta. Tarinan idea on todella hyvä ja vaikka suunta, johon se kehittyy ei ollut ollenkaan ennalta-arvattava, se ei tällä kertaa ole sitä pelkästään positiivisessa mielessä. Mistä teoksessa kuitenkin pidin on, kun Mikko (joka lukee kirjoja, vähän niin kuin kaimansa) löytää uuden pojan kaupungin laidalta ja ottaa tämän veljekseen.
 
Olisin niin mielellään halunnut pitää kirjasta, mutta vaikka se olikin nopealukuinen, pienet lillukanvarret saivat ainakin tämän lukijan kompastumaan toistuvasti. Minua jäi häiritsemään teoksessa vilahdellut varjohallitus ja sen päätöksenteko suoja-aluetta kohtaan, sillä tämä tarinalinja tuntui hyvin irralliselta ja viimeistelemättömältä. Olisin halunnut tietää lisää tästä puolesta tarinan maailmaa. Tämä ei ollut valitettavasti kirjan ainoa juonellinen aukko tai epäuskottava kohta.

  • Esimerkki 1) Mikko lainaa kirjastosta teoksen Joskus olleet ja olevat oudot otukset. Miksi hän ei tarkista Jättilokku-nimistä olentoa kirjasta, vaan riitelee sen olemassaolosta? Jättilokkua kuvataan  kahdesti lähes sanasta sanaan samoin, sivuilla 26 ja 183.
  • Esimerkki 2) Mikolle sanotaan, että sähköä on säästettävä, koska "Ei ole viisasta käyttää jotakin sellaista, josta ei tiedä mistä se tulee." (s. 42), mutta tyhjistä kaupoista ja taloista löydettävää ruokaa ja lääkkeitä on kuitenkin ihan turvallista ottaa. Teoksessa vihjaistaan, että ruoka ja tarvikkeet tulisivat lastensuojelusta, mutta Mikko ihmettelee, että mikseivät nämä vain ottaisi lapsia kiinni ja veisi lastenkotiin. 
  • Esimerkki 3) Mikko ja Siiri menevät apteekkiin ja he löytävät hyllyltä monta pulloa käyttökelposta yskänlääkettä. He ottavat pari ja jättävät loput, jotta muillekin riittäisi tarvittaessa. Astuttuaan ulos he tapaavat nimettömäksi jäävän tytön, joka yrittää varastaa Mikon repun, jossa lääkkeet ovat. Tämä antaa repun takaisin vain jos Siiri antaa kenkänsä tytölle. Miksi eivät antaneet tytön ottaa Mikon reppua, kun apteekkiin jäi edelleen lääkettä?
  • Esimerkki 4) Mikko pakkaa makuupussin ja alustan reppuunsa ja vain muutamaa sivua myöhemmin niiden olemassaolo unohdetaan ja maataan kosteassa maassa huopaan kääriytyneenä.
  • Esimerkki 5) Siiri putoaa noin kaksi metriä syvään kuoppaan. Mikolla on repussaan köysi, joka ei kuitenkaan ylety Siirille asti. Jäin vain miettimään, miten lyhkäinen Mikon köysi oli, kun siitä ei tuntunut olevan apua. 

 
Teoksen loppu (jolla on hieman yhtäläisyyksiä Kuoleman varjelukset-kertomuksen kanssa) järkyttää, enkä tajua sitä ollenkaan. Vaikka takakannen ikäsuositus on kahdeksasta ikävuodesta eteenpäin, toivoisin, että vanhemmat, opettajat, kirjaston tädit ja kirjavinkkaajat ovat varovaisia millaiselle lukevalle lapselle teos annettaisiin, sillä itse olisin jättänyt tarinasta pari kohtaa pois (esim. sen, kun Mikon äiti on hylännyt poikansa, on hänen ensimmäisiä ajatuksiaan mennä Alkoon ostamaan juhlajuomaa), koska kyseessä on kuitenkin ensisijaisesti lastenkirja, ei kirja lapsista vanhemmalle lukijalle.
 
Teoksessa on myös jonkin verran kuvitusta, mutta tekijää ei mainittu, joten oletan niiden olevan kirjailijan piirtämiä. 
  
Arvosana:
      
   
Takakannesta:
Hauska ja koskettava tarina lapsista joita ei saisi hylätä, ystävyydestä jota tulee vaalia ja kaupungista, jota ei pitäisi olla olemassakaan. 
  
Kun Mikon ailahtelevainen äiti jättää Mikon metsänlaitaan, tämän on tultava toimeen omillaan.
  
Metsän keskeltä Mikko löytää kummallisen kaupungin, jossa ei ole lainkaan aikuisia. Siellä hän tapaa huntuihin pukeutuvan Karpalon, vihamielisen Pekan ja muita hylättyjä lapsia, joiden ystävyydestä rakentuu uuden elämän hauras pohja. Pian kaupunkiin saapuu myös Ola, meriotuksiin ihastunut laiha poika, josta tulee Mikolle pikkuveli. 
  
Kaupungissa tapahtuu outoja; sen laitamille ilmestyy salaperäisiä ruokalähetyksiä, kirjaston vieraskirja on kirottu ja muiden jengien jäsenet arvaamattomia. Eniten Mikon uudet ystävät varoittavat häntä kuitenkin lähellä olevasta saaresta. Siellä asuu kuulemma hirviö, jonka nimeä ei kannata sanoa ääneen.
  
Hylättyjen lasten kaupunki on maagista realismia yli 8-vuotiaille lapsille sekä heidän tarinoita rakastaville vanhemmilleen.
  
202 sivua, Myllylahti 2017
  
  
Samantyylisiä kirjoja: J. M. Barrie: Peter Pan, Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli ja Mio, poikani Mio, Michelle Gagnon: Kukaan ei kaipaa sinua, K.K. Alongi: Kevätuhrit, William Golding: Kärpästen herra, Rob Ewing: The Last of Us

torstai 20. huhtikuuta 2017

Lukuviikon 2017 kirjavinkkejä

Lukuviikko haastaa tänä vuonna kaikki kirjanystävät suosittelemaan omia lempikirjojaan. Anna lahjaksi lukuseikkailu suosittelemalla omaa suosikkikirjaasi.
  
Lukuviikko käynnistyi maanantaina ja mikä olisikaan parempi teema kuin suosikkikirjojen vinkkaaminen. Tässäpä siis 10 +10 suosikkiani.
  

  
1. J.K. Rowling: Harry Potter -sarja
- Potterit olivat klassikoita jo syntyessään. Tavallisen maailman rinnalla piilossa elää velhojen ja noitien yhteisö, jolla on tapana tehdä asiat hieman eri tavalla kuin ei-taikovat ihmiset, jästit. Yksi kirja kattaa yhden vuoden taikakoulussa ja lukija pystyy kasvamaan Harryn mukana. Rowlingin teokset ruokkivat mielikuvitusta mitä kiehtovimmilla tavoin. Vaikka sarja on saanut nähdä päivänvalon jo 90-luvun puolella, se on ajaton ja elää edelleen vahvasti. Viime vuosina on ilmestynyt sarjan kuvitetut versiot kahdesta ensimmäisestä osasta, näytelmäteos Kirottu lapsi ja elokuva Ihmiotukset ja niiden olinpaikat, eikä loppua ole vielä näkyvissä. 
  
2. Janne Kukkonen: Voro - Kolmen kuninkaan aarre
- Kukkosen esikoinen voitti syystäkin sarjakuvafinlandian. Fantasiasarjakuva seuraa Lilja-nimistä nuorta voroa, joka yrittää sukupuolestaan huolimatta saavuttaa arvostusta omiensa joukossa ja joutuu haaveensa vuoksi ongelmiin. Teoksessa on paljon huumoria, kiinnostavia kuvakulmia ja toimintaa. Ahmittava teos on hyvin elokuvamainen ja sopii sellaisillekin lukijoille, jotka eivät ole lukeneet paljoa sarjakuviakaan. 
  
3. Suzanne Collins: Nälkäpeli
- Nälkäpeli on Pottereihin ja Stephenie Meyerin Houkutukseen verrattava kirja/sarja - ilmiö, joka houkuttaa myös vähemmän lukevia tarttumaan kirjoihin. Kaikkia yhdistää myös teosten siirtyminen paperilta valkokankaalle. Nälkäpeli aloitti nuorten dystopioiden buumin, ja se on minulle edelleen yksi vahvimpia lukukokemuksia genressään herättänyt teos. Lähitulevaisuudessa Yhdysvallat on jaettu vyöhykkeisiin ja jokaisen vyöhykkeen on vuosittain lähetettävä yksi tyttö ja poika kilpailemaan Nälkäpeliin, jonka voittava nuori ja vyöhykkeensä saavat seuraavan vuoden ajaksi enemmän ruokaa ja muita etuuksia. Voittaakseen pelin on nuorten tapettava toisiaan Battle Royalen tyyliin. Teoksen päähenkilö on köyhimmällä vyöhykkeellä asuva Katniss, vahvatahtoinen nuori nainen, joka elättää perhettään isänsä kuoltua kaivosonnettomuudessa. 
  
    
4. Stephanie Garber: Caraval (bloggaus tulossa)
- Caraval on yksi kirjakevään 2017 vahvimpia lukukokemuksiani. Caraval on Nälkäpelin tavoin peli, jonka voittajalle on tarjolla jotain hyvin harvinaista ja mahdollisesti elämää muuttavaa. Teos seuraa kahden siskon kamppailua ankaran isän nyrkkien alla. Isä on naittamassa vanhemman siskon, Scarlettin tuntemattomalle miehelle ja tyttö pohtii lähteäkö Caravaliin ja vaarantaa liitto, vai unohtaa haaveet pelistä ja totella isän toivetta. Nuoremmalla siskolla Donatellalla (lyhyemmin Tellalla) on kuitenkin omat suunnitelmansa. Teos avautuu hitaasti ja sen maailma on kiehtova. Koukuttava teos oli pakko ahmia kerralla. 
   
5. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja 
- Teemestarin kirja on kotimaista, kauniisti kerrottua  dystopiaa, joka sopii luettavaksi niin nuorille kuin vanhemmillekin lukijoille. Se kertoo maailmasta, jossa ilmastonmuutoksen vuoksi vesi on arvokkainta mitä voi omistaa ja veden myötä saa valtaa. Teoksen päähenkilö on Noria, nuori tyttö, jonka isä on teemestari ja kouluttaa tyttärestään seuraajaansa maailmassa, jossa tehtävän ei katsota sopivaksi naiselle. Itärannan kieli on kaunista ja kirjailija herättelee ajattelemaan, kuinka teoksen kaltaisen maailman on mahdollista toteutua ja että ihmisten tulisi nykyhetken teoillaan estää se. 
   
6. Claudia Gray: A Thousand Pieces of You
- Listauksen ainoa englanninkielinen teos on A Thousand Pueces of You, joka leikittelee multiversumin idealla. Teoksen päähenkilön, Margueriten, vanhemmat ovat keksineet keinon matkustaa rinnakkaisten maailmojen välillä, mutta heidän työntekijänsä on varastanut tuon laitteen, hypännyt johonkin lukemattomista mahdollisista maailmoista ja näyttää siltä, että hän on kaiken lisäksi tappanut Margueritan isän. Marguerite lähtee hänen peräänsä ja oppii samalla paljon itsestään. Hyppimällä eri maailmoissa hän myös tarkoittamattaan rakastuu. Kiehtovan erilainen teos sisältää aineksia niin scifistä kuin pukudraamoista ja se saa lukijan kuvittelemaan, millaisia erilaisia versioita tutuista ihmisistä voisikaan olla toisissa maailmoissa.  
  
  
7. Sini Helminen: Kaarnan kätkössä (bloggaus tulossa)
- Helmisen keväällä 2017 ilmestynyt esikoisteos on suunnattu nuorille lukijoille. Hän on hyödyntänyt suomalaista mytologiaa ja luonut maailman, jossa on samoja piirteitä kuin esimerkiksi Houkutuksessa, Maggie Stiefvaterin Väristys-sarjassa ja Melissa Marrin Ilki ihanassa. Teoksen päähenkilö on 17-vuotias ylioppilaaksi juuri valmistunut Pinja. Kun Pinja saa puhelimeensa kuvan, jossa hänen poikaystävänsä ja paras kaverinsa käyttäytyvät turhan intiimisti, tytön maailma hajoaa. Kesän aikana hän kuitenkin oppii paljon itsestään ja siitä osasta sukuaan, joka on salattu tavallisten ihmisten silmiltä.  
   
8. Alan Bradley: Flavia de Luce -sarja
- Flavia de Luce on 11-vuotias kemiasta ja rikosten ratkaisusta kiinnostunut nuori neiti, joka asuu rapistuvassa sukukartanossa 1950-luvun englantilaisella maaseudulla. Yleensä en ole dekkareiden ystävä, mutta Bradleyn luoma pikkuvanha Flavia, ajankuva ja kieli ovat lumonneet minut täysin. Flavia joutuu tutkimustensa vuoksi jatkuvasti tukaliin tilanteisiin, mutta onnistuu aina selviämään niistä ehjin nahoin, vaikka monesti tilanne vaikuttaakin täysin toivottomalta. Kirjat sopivat niin Agatha Christien faneille kuin nuorillekin, jotka eivät ole aikaisemmin lukeneet ainoatakaan dekkaria. 
  
9.  Markus Zusak: Kirjavaras
- Kirjavaras on mielestäni yksi parhaista toisen maailmsodan aikaan sijoittuva teos. Sen lukija pääsee seuraamaan muutaman vuoden ajan Liesel-nimisen tytön elämää maailmassa, jossa Hitlerin aiheuttamat kauheudet koskettavat myös tavallisia saksalaisia. En ollut itse ennen teoksen lukemista ajatellutkaan, että kaikki saksalaiset eivät varmastikaan olleet natseja tai allekirjoittaneet führerin jokaista oikkua muuten kuin oman henkensä silyttämiseksi. Liesel saa lisänimen kirjavaras, sillä kirjoilla on kiehtova osuus hänen kasvutarinaansa. Niin, ja kirjan kertojana toimii itse Kuolema.
   
10. M.R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö
- Maailman lahjakkain tyttö herätti aluksi huomioni, kun sen pohjalta tehty elokuva sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2016. Kun sain kuulla, että kirja on suomennettu luin sen ahmien. Kirja sijoittuu maailmaan kolmisenkymmentä vuotta zombie apokalypsin jälkeen. Teoksen esittämä teosria zombismille on uskottavin, mihin olen törmännyt ja jos PlayStation peli Last of Us on tuttu, maailmoissa on jotain samaa. Tarinassa seurataan pientä selviytyjien joukkoa, joka yrittää elää kävelevistä kalmoista huolimatta. Teoksen loppu on hyvin ennalta-arvaamaton.
  
   
Katso myös nämä kymmenen suosikkiani vuosien varsilta:
  

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Theo Lawrence: Pimeä sydän (Mystic City #2)

"Koko väestöä ei pidä rangaista yhden yksilön toimista."
   
   
Arvostelukappale
Lukuhaasteissa: helmet 2017: 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan
  
Löysin kirjahyllyn siivoamisen yhteydessä tämän jo muutama vuosi sitten arvostelukappaleena pyytämäni nuorten dystopian, Theo Lawrencen Pimeän sydämen. Luin ensimmäisen osan Salatun voiman kaupunki tuoreeltaan ja kirjoitin siitä myös kritiikin Risingshadow-sivustolle. Toisesta osasta halusin kirjoittaa vain omaan blogiini. Ensimmäisen osan tökkiminen kuitenkin aiheutti vähän kiinnostuksen lopahtamista ja teos unohtui hyllyyn. Kirjojen uudelleen järjestelyn yhteydessä innostuin aivan ex tempore tästä jatko-osasta uudelleen ja luinkin sen parilta istumalta. Pidin siis harvinaisesti sarjan toisesta osasta ensimmäistä enemmän.
    
En muistanut paljoakaan aiemmin tapahtuneesta, mutta onneksi niitä käytiin läpi rivien välissä Pimeän sydämen alussa. Aria Rose yritettiin naittaa Thomas Fosterille ja näin päättää kahden kilpailevan Manhattanin Ylhäistön suvun vuosien riidat Romeon ja Julian tyyliin. Arialle kuitenkin paljastui, että hänen vanhempansa olivat poistaneet hänen muistonsa Syvästössä asuvaa rakastaan, mystikko Hunter Brooksia kohtaan ja istuttaneet valheellisia muistoja Arian ja Thomasin suhteesta. 
  
Salatun voiman kaupunki päättyi Hunterin äidin Violetin ja Arian palvelijan Davidan kuolemaan. Violet Brooks oli pormestarin vaalien ehdokkaana vastassaan Fosterin suvun edustaja Garland. Davida puolestaan paljastui mystikoksi, jolla oli harvinainen voima muuttua keneksi tahansa ihmiseksi, jota hän on ensin koskettanut. Davida oli Hunterin kihlattu ja pelasti pojan hengen, jotta tämä saisi elää Arian kanssa. Näistä tunnelmista Pimeä sydän jatkaa. 
   
Aria on kapinallismystikoiden turvapaikassa harjoittelemassa taistelutaitoja, kunnes paikkaan hyökätään. Aria saa tietää, että hänen perheensä ja Fosterit voivat selvittää jäljittimen avulla Arian sijainnin, mutta siitä huolimatta nuori sankarittaremme uhmaa kiinnijäämistä karkaamalla vankilana pitämästään turvapaikasta. Arian mielestä mystikot pitävät häntä kuin vajaakykyisenä pikkutyttönä, joka tarvitsee lapsenvahtia 24/7, mikä minusta pitää kyllä paikkansa, sillä nuori nainen on jatkuvasti ongelmissa.
    
Hunter tekee propagandavideoita, joilla yllyttää Syvästön köyhiä ja mystikkoja mukaan kapinaan. Hän käyttää Arian kanssa käymiensä videopuheluiden materiaaleja lupaa pyytämättä, mikä on todella outoa, sillä Aria olisi suostunut kuvauksiin jos häneltä olisi vain kysytty. Arialla ja Katnissillä (Nälkäpeli) onkin paljon yhteistä, sillä molemmista tehdään kapinan symboli tahdostaan riippumatta. 
  
"Monet miehet elämässäsi haluavat käyttää sinua hyväkseen. Mutta mitä sinä haluat?" (s. 192)
  
Rakastavaisten välit ovat kylmenemässä kovaa vauhtia ja uutena rakkaudenkohteena lavalle nousee Turk, Hunterin hyvä ystävä, joka ajaa lentävällä moottoripyörällä, on raskaasti tatuoitu ja jonka tunnistettavimpana piirteenä on musta irokeesi. Aria näkee pojasta lempeämmän puolen vasta kun tämä ajelee hiuksensa pois ja auttaa sodan uhreja parantajan voimillaan. Turk on minun makuuni paljon kiinnostavampi hahmo kuin Hunter.
  
Keskeisinä teemoina on sodan ja Hunterin todellisen luonteen paljastumisen lisäksi Davidan sydämen metsästys. Jos mystikko kuolee muuten kuin luonnollisesti, niin hänen sydämensä ja sen sisältämä mystinen voima eivät tuhoudu, vaikka ruumis maatuisi. Arian on etsittävä sydän ennen kuin joku muu sen löytää. 
  
Minua ärsyttää usein elokuvissa, tv-sarjoissa ja kirjoissa se, että hahmot eivät puhu toisilleen. Heillä on mielensä päällä jokin asia, esimerkiksi salaisuus tai ongelma, mutta he eivät avaa suutaan sen henkilön kanssa, joka voisi auttaa, tai jota asia koskee. Ariakin salailee jatkuvasti tärkeää tietoa, jonka sitten pullauttaa ilmoille, kun on jo melkein liian myöhäistä. Oikeassakin elämässä, vaikkapa parisuhteessa, suoraan puhuminen kannattaa aina, asian itsellään pimittäminen tuskin koskaan. 
  
Harmittelin ensimmäisen osan kohdalla suomennoksen tasoa ja valitettavasti tässä toisessakin osassa oli paljon kömmähdyksiä. Yksi sivuhenkilö muuttaa nimeään parin sivun aikana, tajunnan menettänyt hahmo jäykistyy, vaikka hänen pitäisi rentoutua, Hunterin huulet tuntuvat tutilta, eivät tutuilta. 
  
Kirjassa on ennalta-arvattavuuden lisäksi myös muutamia rakenteellisempia ongelmia. Esimerkiksi Aria käy treenaamassa heittotähdillä, minkä jälkeen hän menee suihkuun. Suihkun jälkeen kapinalliset syövät hetken aikaa ja kaikki menevät pesulle. Tuskinpa Aria niin likainen on, että ilmastonmuutoksen jälkeisessä auringon polttamassa maailmassa kannattaisi mennä kahdesti päivässä suihkuun.

Teoksessa on myös 5. aallon tapaan paljon viittauksia muuhun genrekirjallisuuteen, joko tahattomasti tai tarkoituksella. Turkin lentävän moottoripyörän lisäksi toinen Harry Potterin maailman mieleen tuova kohtaus kuvaa erään mystikon taloa, joka on piilossa tavallisilta ihmisiltä: "Tuntuu siltä kuin näkymättömät kädet vetäisivät erilleen rakennusta osoitteessa 520 ja kivirakennusta sen vasemmalla puolella." (s. 102) 

Aria on edelleen yhtä naiivi kuin aikaisemminkin, mutta toisaalta kahden kirjan tapahtumat kattavat vain muutaman viikon ajanjakson. "Tiedän että olet hyvä tyttö, mutta onko mahdollista, että olet vähän sinisilmäinen?" (s. 189) Kasvu tapahtuu hitaasti ja Pimeän sydämen loppupuolella Aria alkaa viimein tuntua mielekkäämmältä päähenkilöltä. Kiinnostavaa nähdä, millainen hän on trilogian pätösosassa. Huomasin Hehkuvan ruumiin olevan lähikirjastossa hyllyssä, eli täytyypä käydä se hakemassa maanantaina.  
  
Arvosana:

      
Takakannesta ja etulieppeestä:
Kaupunki liekeissä
Luottamus murskana
Täydellinen rakkaus tuhoutunut?
  
Aria Rose on hylännyt Ylhästön eliittiin kuuluvan perheensä ja päätynyt mystikkorakastettunsa Hunterin kannattajien turvapaikkaan kaupungin ulkopuolelle. Aria haluaa kuitenkin olla Hunterin rinnalla ja karkaa Manhattanille. Seuraukset ovat kohtalokkaat ja Arian on suuremmassa vaarassa kuin koskaan.Kaupungin pelastaakseen hänen olisi löydettävä luolleen mystikon sydän - mutta myös hänen vihollisensa etsivät sitä. Mutta tuhoaako kapina koko kaupungin vai voiko luopion sydän pelastaa heidät kaikki?
  
Toinen osa ilmastonmuutoksen jälkeiseen aikaan sijoittuvassa Romeo ja Julia -tarinassa. Sähköinen, toiminnantäyteinen futuristinen fantasia, joka tempaa mukaansa ja pitää pihdeissään läpi liekkien ja kaaoksen.
  
Suomentanut: Kirsi Ohrankämmen, 359 sivua, Karisto 2014
  
Alkuperäinen nimi: Toxic Heart (2014)
  
  
Samantyylisiä kirjoja: Katharine McGee: Tuhat kerrosta - Pudotus, Kiera Cass: Valinta, Suzanne Collins: Nälkäpeli, Veronica Roth: Viillot, Victoria Aveyard: Punainen kuningatar