perjantai 30. kesäkuuta 2017

Margaret Atwood: Oryx ja Crake (MaddAddam #1)

"SUKUPUUTIO, valvojana isoveli MaddAddam, 
Aatami nimesi elävät olennot, MaddAddam nimeää kuolleet."
  
   
Lukuhaasteissa: Lukutoukat ja kirjanörtit -ryhmän kesäkuun kimppaluku
Kimppalukupostauksia muissa blogeissa: Dysphoria, Pauline von Dahl
  
Kun huhti-toukokuussa mietin kesän lukupinoa, huomasin pokkarihyllyssäni pari vähän pidempää, kauan lukemista odottanutta teosta. Ehdotin kirjabloggaajatutuilleni, olisiko heillä innostusta lähteä mukaan kimppalukuun, että lukisimme kesän lomakuukausien aikana kolme kirjaa. Kesäkuun teokseksi valikoitui Margaret Atwoodin Oryx ja Crake (487 sivua). heinäkuun teoksena on Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo (647 sivua) ja elokuussa Kathryn Stockettin Piiat (611 sivua). 
 
Ne rakennukset, jotka eivät ole palaneet tai räjähtäneet, ovat yhä paikoillaan, mutta kasvikunta työntyy pontevasti joka halkeamaan. Ajan mittaan se rapauttaa asfaltin [--] villiviinin tapaista köynnöstä kasvaa kaikkialla, kiertyy ikkunalaudoille, kiipeää rikkinäisistä ikkunoista sisään, ristikoita ja kaiteita pitkin ylöspäin. Pian tämä alue on tiheää viidakkoa. (s. 292)
  
Luin keväällä ensimmäisen Atwoodini, Orjattaresi ja pidin siitä paljon, vaikka sen teemat ovatkin aika hurjat. Oryx ja Crake ei tavoittanut aivan samaa vaikuttavuuden astetta, mutta nautin suuresti teoksen melankolisesta miljöönkuvauksesta. Jostain syystä inhimillisen kädenjäljen rapistuminen on minusta ollut aina kiehtovaa ja Atwoodin sanankäyttö on oivallista, joskin suomennoksessa oli muutamia outoja käännösvalintoja ja pari kielikukkastakin. Suosittelen siis tämänkin teoksen kohdalla tarttumaan mahdollisuuksien mukaan englanninkieliseen versioon, sillä sen kieli lienee vieläkin tunsaampaa. 
  
"Ei sitä koskaan tiedä."
"Niin mitä?"
"Mitä on todellisuus."
(s. 113)
  
Atwoodin teoksilla on vahvasti yhteiskunnallinen sanoma, hän haastaa lukijan ajattelemaan niin naisen asemaa kuin geenimanipulaation vaaroja. Esimerkiksi takakansitekstissäkin mainitut gemakot ovat geenimanipuloituja sikoja, sus multiorganifer. Gemakot kasvattavat useita elimiä ihmisen omista geeneistä, eivätkä ne aiheta hylkimisrekatiota. On halvempaa kasvattaa yksittäisiä elimiä kuin kloonata kokonainen ihminen varaosiksi. (Vrt. Kazuo Ishiguron Ole luonani aina)
   
Ihmiskunta on kuin eräänlainen hirviö. [--] Kuin jättiläisetana, joka armotta popsii kaikki planeetan muut eliölajit kitaansa (s. 319-320)
  
Teoksessa esiintyy myös lukuisasti muita kasvi- ja eläinlajeja, joiden geenejä on risteytetty keskenään. Aluksi geenimanipulaatio on toiminut ihmiskunnan ja maailman hyväsi, esimerkiksi ilmastonmuutoksen aiheuttamien ongelmien ratkaisemiseksi, mutta pian uusia lajeja luodaan tuoton maksimoimiseksi ja ihan viihteenä, koska siinä saa tuntea itsensä Jumalaksi. 
   
Miksi hänestä tuntui, että nyt oli astuttu rajan yli, otettu peruuttamaton askel? Kuinka paljon oli liikaa, kuinka pitkälle pitää mennä että ollaan liian pitkällä? (s. 272)
    
Teoksen näkökulmahenkilö ei ole nimestään huolimatta Oryx tai Crake, vaikka molemmat ovatkin merkittäviä juonen kannalta, vaan Jimmy tai Lumimies, riippuen puhutaanko saman miehen menneisyydessä, kun kaikki oli vielä näennäisen hyvin vai nykyhetkestä, kun lähes kaikki on tuhoutunut. Kuinka Craken ja Oryxin liittyvät kaikkeen ja heidän nimiensä merkitys paljastuu takaumissa. Samoin selviää mikä johti maailman tnykytilaan. Jimmy on modernin yhteiskunnan haaksirikkoinen arvaamattoman tulevaisuuden rannalla - menneisyyden juoksuhiekkaan juuttunut erakko, jonka ote todellisuudesta lipsuu. 
  
Hän tunsi itsensä yhä enemmän luolaihmiseksi. (s. 265-266)
  
Atwoodin kieli on hieman ronskimpaa tässä kuin, mihin totuin Orjattaresi kanssa. Löytyy niin tupsuja ja killuttimia, vompatin persettä ja pornoa. Käytän itse hyvin hillittyä kieltä ja vaikka tällainen karkea kieli pistääkin silmään lukiessa, sopii se hyvin Jimmyn hahmolle. Jimmy on yksinäisyydessään ja rikkaassa kielen käytössään hieman verrattavissa Andy Weirin Yksin Marsissa päähenkilöön. Atwoodin luomista hahmoista on vaikea pitää, mikä lienee tarkoituksellista. MaddAddam-trilogian ensimmäinen osa päättyy vailla alustusta jatkolle, mutta minulla on jo seuraava osa, Herran Tarhurit hyllyssä. Ihan heti en kuitenkaan taida jaksaa tarttua siihen, sen verran tuhti ja selittelemätön paketti tämä ensimmäinen osa oli.
  
Kun etanat alkavat puhua, aikaa ei ole hukattavaksi. (s. 433)
  
Arvosana:

  
Takakannesta:
Booker-palkitun tarinankertojan huikea kannanotto geeniteknologian vaaroista. Kaksituhatluvun utopia siitä, mitä voi tapahtua, jos kehitys riistäytyy hallinnastamme.

Kauan sitten Lumimiehen nimi oli Jimmy ja hän kuului ystävänsä Craken kanssa hyväosaiseen eliittiin, joka asui biotekniikan suuryhtiöiden rakennuttamissa eristetyissä Piireissä. Muualla, ilmastonmuutosten, epidemioiden ja eriarvoisuuden riuduttamilla rahvaanmailla, elämä oli kaoottista. Tässä geeniteknologian hallitsemassa maailmassa keinoruoat, uudet eläinristeymät ja ihmisten varaosia kasvattavat gemakot olivat arkipäivää, eikä toisinajattelijoita hyväksytty. Kiehtovalla mutta vaarallisella tavalla Crakella oli edessään huikea ura geeniteknologian nerona. Hänen suunnitelmansa uudesta uljaasta maailmasta kietoutuivat niin Jimmy kuin salaperäinen Oryx, molempien miesten rakastettu. Sitten jokin meni pahasti vikaan – ja Lumimies on ainoa joka tietää mikä. 
   
Suomentanut: Kristiina Drews, 487 sivua, Loisto-pokkari 2004 (3. painos, 1. painos Otava 2003)
  
Alkuperäinen nimi: Oryx and Crake (2003)
  
  
Sarjassa ilmestynyt:
  • Oryx ja Crake (2003)
  • Herran tahurit (2010)
  • Uusi maa (2015)
  
Samantyylisiä kirjoja: Colin Thompson: Uusi Eeden, Aldous Huxley: Uljas uusi maailma, Bernard Beckett: Genesis, Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Hellevi Salminen: Hello, I love you

"Minä en osannut kovin varmasti uskoa, että niin saa tehdä. Että se on oikein.
Että rakkaus on."
  
     
Lukuhaasteissa: Prideviikko 26.6.-2.7., Suomi(ko) 100: Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt
  
Helsinki-Priden kanssa samaan aikaan kirjablogeissa luetaan ja postataan sateenkaarikirjoista. Niitä tulee näkymään minunkin blogissani useampia, sillä emännöin tätä teemaviikkoa.
   
Hellevi Salminen sekä hänen teoksensa Hello, I love you olivat minulle aivan uusia nimiä, kun etsin Pride-viikolle luettavaa. Teoksen kansi ei herätä isoja tunteita ja harmillisesti tekstikin jättää kylmäksi, sillä se töksähtelee ja poukkoilee sinne tänne, ja kielenhuollolle olisi ollut tarvetta kirjoitusvirheiden ja hieman erikoisen sanaston vuoksi. Enkä kokenut kuvausta rohkeaksi, niin kuin takakansi lupailee. 
  
Sen voinen allekirjoittaa, että teos kertoo ajankohtaisesta aiheesta, koska rakkaus on sitä aina. Aivan sama keneen rakastuu. Takakansi yrittää kehittää kolmiodraamaa teoksen kolmen keskeisen hahmon välille, mutta on jo alusta selvää, että kyseessä on enemmänkin tyttö-tykkää-pojasta-mutta-poika-ei-tytöstä-vaan-toisesta-pojasta -kuvio. 
  
Ajattelin Danielin käsiä. Ajattelin sen paljasta ihoa. Muistin miten karheat sen kiharaiset hiukset olivat. 
Ja sitten ajattelin, miten kaita Emmi oli. Ajattelin, että jos kaikki olisi toisin. 
Minulle tuli jotenkin ahdistunut olo. [--] Oliko minussa jokin vika, kun kaita ja kaunis ja kiehtova Emmi ei sytyttänyt minua - päinvastoin. (s. 75)
  
Teoksen päähenkilö on lukioikäinen Luukas. Hänen lapsuudenystävänsä, naapurirapun Emmi on varttunut naiseksi, kasvannut rinnat ja karistanut pois sen poikamaisen viehätyksen, josta Luukas oli aina pitänyt. Emmi ei ymmärrä, miksi Luukas on yhtäkkiä niin kylmä häntä kohtaan. 
  
Luukaksen ja Emmin vanhemmat ovat molemmat eronneet ja Luukaksen äiti on muodostanut Emmin isän kanssa uusioperheen. Luukas jäi asumaan isän kanssa, mutta Emmi muutti äitinsä kanssa Luukaksen mummolaan. Isoäiti on muutamaa vuotta aikaisemmin kuollut ja mökin puutarha on päässyt villiintymään.
  
Daniel suuteli minua. 
Minun tuli kuuma ja minun tuli kylmä. 
Makasimme aivan vierekkäin, sen kädet olivat minun ympärilläni. (s. 37)
  
Juhannuksena perheet juhlivat keskikesää yhdessä mummolassa ja kummisetä puolisoineen tulee Ranskasta asti paistamaan makkaraa Suomen suven ollessa kauneimmillaan. Mukana on ystävättären sukulaispoika Daniel, jonka kanssa Emmi yrittää flirttailla, mutta Daniel iskeekin silmänsä Luukakseen ja lomaromanssi on valmis. Poikien välit viilenevät syksyn aikana, mutta lempi roihahtaa uudelleen, kun Daniel kutsuu Luukaksen jouluksi Ranskaan. Kun Luukaksen isä lopulta saa vahvistuksen epäilyilleen, että poikansa onkin homo, hän ei sulata asiaa kovin hyvin.
     

- Tästä sinun seksuaalisesta suuntautumisestasi, isä sanoi. [--] - Se on kauhean muodikasta nykyään, isä sanoi. Sanat kuulostivat melkein pilkallisilta [--] - Nämä Pride-jutut ja mitä niitä on, isä sanoi. - Minä olen vähän ottanut selvää asioista. [--] - Että onko sinun mielestäsi muodikasta olla sukupuolisesti poikkeava? [--] 
- Miksi sun pitää selvitellä jotakin ihan... ihan luonnollista juttua? (s. 115-116 ja 118)    

  
On mahtavaa, että kirjailijat luovat sateenkaarevia hahmoja (vaikka vain koska se on "muodikasta"), mutta minusta olisi kivaa lukea näiden "onko minussa jotain vikaa"-tarinoiden lisäksi sellainen, hyvin kirjoitettu kirja, jonka päähenkilö olisi vahva ja ylpeä siitä, että on edustaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöä (vinkatkaa, jos tiedätte tällaisia). Ihastuttava Simon (Minä, Simon, Homo Sapiens) on ainoa, joka tulee mieleen, ja siinä myös Simonin lähipiiri ottaa kaapista tulemisen täysin vailla kitkaa. Tuskin kaikki sateenkaarevat nuoret kipuilevat seksuaalisuutensa tai sukupuolensa kanssa, joten heille nämä kirjat eivät välttämättä tarjoa samaistumispintaa ja saattavat jopa vahingoittaa suhtautumista itseensä, herätäen tarpeetonta kyseenalaistamista. 
   
Arvosana:
  
Takakannesta:
Saako sitä rakastaa ketä haluaa? 
  
Kolmiodraama: tyttö ja kaksi poikaa. Yhtälö, jonka ratkaisua joidenkuiden on vaikea hyväksyä. 
  
Palkitun kirjailijan rohkea kuvaus ajankohtaisesta aiheesta.
         
126 sivua, Otava 2013
   
  
Samantyylisiä kirjoja:  

torstai 29. kesäkuuta 2017

Kaori Ekuni: Blink blink

"Toivon, että kirjani on miellyttänyt niitä monia rohkeita naisia ja miehiä, 
jotka kaikesta huolimatta uskaltavat rakastua."
   
  
Lukuhaasteissa: Prideviikko 26.6.-2.7.,
  
Helsinki-Priden kanssa samaan aikaan kirjablogeissa luetaan ja postataan sateenkaarikirjoista. Niitä tulee näkymään minunkin blogissani useampia, sillä emännöin tätä teemaviikkoa.

Luen ihan liian vähän aasialaista kirjallisuutta mangan lisäksi. Blogissani olen esitellyt aiemmin vain Kissavieraan ja Vegetaristin ja nyt Kaori Ekunin teoksen Blink blink, joka kertoo Shokosta ja Mutsukista, jotka ovat juuri menneet naimisiin. Mutsuki on kuitenkin homo ja Shoko tiesi sen. Kuvioissa pyörivät myös Mutsukin poikaystävä Kon, nuorenparin vanhemmat ja Shokon ystävä Muzuko.
    
Olimme olleet naimisissa kymmenen päivää - kuinka vaikea onkaan selittää, mistä avioliitossamme on kyse. -- Totuus nimittäin on ettei Mutsuki makaa naisten kanssa. (s. 9 ja 12)
  
Teos kertoo parin elämästä vuorotellen molempien näkökulmista noin vuoden ajalta. Japanilainen kulttuuri juhlineen ja ruokineen kiinnostaa, ja ne ovatkin teoksessa hyvin esillä mm. origameineneen, edamame papuineen, lattialla istumisineen ja sisätossuineen. Uutena opin, että syksyllä ja talvella on tapana silittää sänky ennen nukkumaan menoa, jotta peiton alla olisi lämmintä.  
  
Ei ihmisiä voi luokitella yhtä helposti kuin kirjoja hyllyssä. (s. 46)
  
Shoko on erikoinen hahmo. Hän laulaa taulussa olevalle miehelle ja kaataa teetä jukkapalmulle, joka hänen mukaansa kahisuttaa lehtiään kiitokseks. Shoko on hieman irrallaan todellisuudesta. Hänen läkärinsä on antanut alkoholisoituneelle naiselle vinkin mielialan kohottamiseen: mene naimisiin. Samaisen lääkärin mielestä kaikkiin ongelmiin on ratkaisuna lapsen tekeminen. Kuulostaa joko aika epäpätevältä lääkäriltä, tai sitten Shoko on jossain määrin epäluotettava kertoja.
  
Vaimoni on joskus hieman omalaatuinen. (s. 27)
  
Teos on ilmestynyt Japanissa 1991, mutta tätä ei arvaisi, sillä kuvaus on hyvin ajatonta. Tekstin perusteella syntyy kuva, että avoin homoseksuaalisuus ei ole Japanissa kovinkaan yleistä (Mutsuki kuvaa tuntemiaan homomiehiä normaalista poikkeavaksi), vaikka lääkäripiireissä homoja tuntuu olevan poikkeuksellisen paljon. 
    
"Hetkinen nyt. Eihän se niin voi olla." Hän hermostui. "Tarkoitan että - älä nyt käsitä väärin - mutta... oletko sinä siis... homoseksuaali?" -- "Yritätkö tosissa sanoa, ettei minun vävyni ole - oikea mies?" (s. 141)
    
Blink blink ei ollut ihan sellainen kuin kuvittelin. Takakansi ja etulieppeen kritiikkilainaukset kutsuvat antavat kuvat hyvin humoristisesta teoksesta, mutta minä en löytänyt teoksesta huumoria - enemmänkin mielenterveyden hajoamista ja synkkyyttä. Teksti on kylläkin hyvin nopealukuista ja soljuvaa, mutta en saanut siitä paljoa irti. 
   
Käsitin, että teos on käännetty englanninnoksesta, sillä copy/nimiösivulla mainitaan teoksen englanninkielinen versio ennen alkuperäiskielistä. Useinhan teoksissa lukee jo suomentajan yhteydessä jos näin on tehty. Harmillisen usein on, että aasialainen kirjallisuus ilmestyy Suomessa käännöksen käännöksenä ja tämä saa aina epäilemään, että mitähän kaikkea katoaakaan prosessissa.
   
Arvosana:
   
Takakannesta:
Mutsuki ja Shoko ovat olleet naimissa kymmenen päivää. He eivät ole vielä rakastelleet - eivätkä aiokaan. Vanhempien painostuksesta solmittu kulissiavioliitto on vähintäänkin haasteellinen. Mutsuki on homo, ja hänellä on vakituinen poikaystävä. Henkisesti epävakaa Shoko ei ole valmis minkäänlaiseen suhteeseen. He ovat täydellinen valeaviopari. Vastavihitty pari toivoo saavansa elää omalla tavallaan, mutta pian he huomaavat, ettei mikään avioliitto - aito tai näytelty - ole pelkkää ruusuilla tanssimista.

Blink blink on viehätävä tapakomedia yhteiskunnasta, jossa huippumoderni elämäntapa kohtaa ikivanhat perinteet. Kaori Ekuni rakentaa tarinansa taitavasti ja kertoo sen arkisin sanoin. Kirjassa välkähtelevät lämmin huumori ja hiljainen viisaus.
    
Suomentanut: Leena Perttula, 183 sivua, Bazar 2006
  
Alkuperäinen nimi: Kira Kira Hikaru (1991) suomennettu englanninnoksesta Twinkle, Twinkle (2003)
  
  

Samantyylisiä kirjoja:  

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Terhi Rannela: Amsterdam, Anne F. ja minä (Kerttu & Mira #1)

"En ollut varautunut siihen, että kirja voisi olla aidosti mielenkiintoinen."
  
   
Lukuhaasteissa: Prideviikko 26.6.-2.7., Suomi(ko) 100: Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt
  
Helsinki-Priden kanssa samaan aikaan kirjablogeissa luetaan ja postataan sateenkaarikirjoista. Niitä tulee näkymään minunkin blogissani useampia, sillä emännöin tätä teemaviikkoa.
   
Terhi Rannelan nuortentrilogian aloittavassa teoksessa Amsterdam, Anne F. ja minä päähenkilönä on 15-vuotta juuri täyttänyt Kerttu Kaarina Koistinen, tuttavallisemmin Kepa tai K3. Kun hän lähtee äitinsä kanssa syyslomalla Amsterdamiin, koto-Suomeen jäävät ex-tyttöystävä Mira ja nettidieitti Jimi. 
  
Kun katsoin Miran kissamaisen vihreisiin silmiin ensimmäisen kerran, en ymmärtänyt, että se laukaisisi minussa massiivisen identiteettikriisin. En ollut koskaan aiemmin pohtinut seksuaalista identiteettini -- Olin hetero niin kuin kaikki kaverinikin. En ollut edes osannut määritellä itseäni heteroksi, mutta yhtäkkiä kaikki lokerot piti kaivaa esiin. (s. 31)
  
Olen lukenut Rannelalta aikaisemmin vain yhdessä Anneli Kannon kanssa tehdyn Kuparisaari-trilogian, joka ei aivan vakuuttanut kummankaan kirjailijan taidoista, mutta Kertun luonne on paljon kiinnostavampi ja uskottavampi kuin yhdenkään tuon fantasiasarjan hahmoista. Hän lukee paljon, harrastaa postcrossaamista ja on teiniangstissaankin mukavan monipuolinen ajattelija sekä sanavalmis nuori, johon välillä samastuin (olemme esimerkiksi molemmat käyneet ala-asteella puheterapiassa kiertämässä ärrää orren ympärille).
  
Hänen äitinsä on Suomen tunnetuin romanttinen kirjailija Kaarina Kataja, joka keräilee Anne Frankin päiväkirjan eri painoksia ja myös eri kielillä. Kerttu kritisoi Gilmoren tyttöjen äiti-tytär-suhdetta, epäuskottavaksi mutta silti hänellä on varsin hyvät välit äitiinsä. Jopa Kertun seurusteleminen tytön kanssa on äidille ok - tällaisia vanhempia tarvittaisiin enemmän todellisessakin maailmassa. Kertun sanoin, onhan Suomi aikamoinen takapajula, "jossa on ahdasmielisiä urpoja vielä 2000-luvullakin."
  
Kerttu on saanut äidiltään syntymäpäivälahjaksi kappaleen Annen päiväkirjasta ja hän ihmettelee, miksi se on niin merkittävä teos etenkin äidilleen. Kerttu ei pidä tyttökirjaklassikoista ja kokee päiväkirjan kuuluvan samaan kategoriaan. Hänestä on turhaa lukea "jonkun sata vuotta sitten kuolleen teinin" vuodatuksia, etenkin koska Anne kuolee, sillä "sehän spoilaa koko jutun". Lopulta Kerttu kuitenkin suostuu lukemaan teoksen, jos hän saa 70€ maksavat farkut. Tyttö saa yllättyä, millainen vaikutus teoksella häneen lopulta onkaan.
      
Meitä vastaan kävelee harvakseltaan niin absurdin näköistä porukkaa, että olen varma siitä, että kaupungin alapuolella sijaitsee rinnakkaistodellisuus, josta nämä ovat kiemurrelleet ihmisten ilmoille. -- En ihmettelisi, vaikka vastaani hoippuisi pilvessä oleva Ihmemaan Liisa tripillä olevan Irvikissan kanssa. (s. 44-45)
  
Amsterdam vaikuttaa ihanalta paikalta, jonne täytyy päästä joskus. Haluan vierailla ainakin Frankien piilopaikasta tehdyssä museossa ja ihastelemassa Van Goghin maalauksia. Olen lukenut Anne Frankin päiväkirjan ja myöhemmin myös lukupiirini, joka teki se inspiroimana matkan Amsterdamiin, harmillisesti itse en päässyt tuolloin mukaan. Myös John Greenin teoksessa Tähtiin kirjoitettu virhe matkustetaan Amsterdamiin. 
  
Naureskelin, kun Kerttu kuvaa, kuinka Amsterdam elää pyörillä. Hän tapaa paikallisen pojan, joka kertoo, että "pyörän odotettu elinikä per omistaja on vain puoli vuotta", ennen kuin se varastetaan. Kerttu kommentoi, että Tampereella pyöräilijät ovat liikenteen alinta kastia, joille mummon puivat nyrkkiään eikä hänen pyöräänsä ole koskaan varastettu. Toista on Oulussa, jota kutsutaan jopa Suomen pyöräilypääkaupungiksi, eikä itseään voi kutsua oikeaksi oululaiseksi ennen kuin pyörä on varastettu ensimmäisen kerran. 
  
Jatko-osa Goa, Ganesha ja minä kerrotaan Miran näkökulmasta. Täytyy pitää mielessä tämä sarja, viimeistään ensi vuoden Pride-viikkoa ajatellen, sillä Terttu ja japanilaisesta kulttuurista kiinnostunut Mira ovat sen verran kiinnostavia hahmoja, että heidän mukanaan lähtee mielellään toisellekin matkalle. 
  
 Elämä on liian lyhyt huonojen kirjojen lukemiseen. (s. 101)

Terhi Rannela: Näin kirjani ovat syntyneet

”Muistan hyvin, miten keksin aiheen Amsterdam-kirjaan. Olin koulukeikalla Pirkanmaalla, puhuin 200 yläkoululaiselle. Kun kysyin, kuinka moni oli lukenut Anne Frankin päiväkirjan, vain kaksi kättä nousi. Vähän huolestuin ja mietin, kuinka voisin tuoda Anne Frankin nykyaikaan. 

Syntyi Kerttu. Hiukan ärsyttävä hälläväliä-tyttö, vähän hemmoteltu alisuorittaja. Vähän erilainen kuin Reija tai Aura – olen aina halunnut kirjoittaa mahdollisimman monenlaisista tytöistä. 

Olen lukenut Anne Frankin päiväkirjan monessa elämänvaiheessa. Luin kirjan ensimmäisen kerran 12-13-vuotiaana ja Anne on luultavasti yksi syy siihen, miksi olen aina pitänyt päiväkirjaa. Anne oli minulle pitkään kuitenkin lähes fiktiivinen hahmo, tyttökirjan päähenkilö, kunnes itse menin syyslomamatkallani Amsterdamiin vierailemaan Salaiseen siipeen. Tutustuminen Annen perheen piilopaikkaan oli hyvin vaikuttavaa ja koskettavaa. 

Varhaiskypsä Anne pohtii päiväkirjassaan seksuaalisuuttaan, joten pidin luontevana, että myös Kerttu tutkiskelee omia tunteitaan. Hän ihastuu yhtä luontevasti sekä poikiin että tyttöihin."
  
Arvosana:
    
Takakannesta:
– Maailma kutsuu, Neiti Kolmiodraama. Nyt me Koistisen kauniit naiset menemme valloittamaan Hollannin, äiti sanoo.
  
Kertun 15-vuotispäivä on päättynyt nolosti. Hän on lopettanut suhteensa Miraan tekstarilla. Ei kovin kypsää. Tuore virtuaalisuhde Jimiin kukoistaa, mutta Mira on raivoissaan. Kertun pelastukseksi luksusmutsi vie tuhlaajatyttärensä syyslomalle Amsterdamiin. Mutterissa on kelpo kallonkutistajattaren vikaa. Rakkausromaanien kirjoittajan pätevyydellä ja vinolla huumorillaan hän terapoi tytärtään samalla kun esittelee itselleen tuttua kaupunkia kanaaleineen ja polkupyörineen, huumeruiskuineen, tyttökatuineen ja historian haamuineen. 
   
Kaupunki jää Kertun lähdettyä ennalleen, mutta Tampereen tyttö on muuttunut. Hän ja Anne Frank ovat jakaneet yhteisen salaisuuden. 
  
Kotona odottaa vuosisadan yllätys
     
199 sivua, Otava 2008
   
  
Sarjassa ilmestyneet:
  • Amsterdam, Anne F. ja minä (2008)
  • Goa, Ganesha ja minä (2009)
  • Jäämeri, jäähyväiset ja minä (2010)
  
Samantyylisiä kirjoja:  

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Henrik Wilenius: Saranapuolelta

"Omasta mielestään Jesse oli ihan tavallinen nuori. 
Mitä siitä että hän sattui pitämään enemmän pojista kuin tytöistä. "
  
  
Lukuhaasteissa: Prideviikko 26.6.-2.7., Suomi(ko) 100: Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt, Helmet 2017: 19. Yhdenpäivänromaani
  
Helsinki-Priden kanssa samaan aikaan kirjablogeissa luetaan ja postataan sateenkaarikirjoista. Niitä tulee näkymään minunkin blogissani useampia, sillä emännöin tätä teemaviikkoa.
    
Etsin Pride-viikkoa varten vähän lyhyempiä kirjoja HLBTI-teemalla, jotta ehtisin lukea ja blogata mahdollisimman monesta, ehkä jopa seitsemästä teoksesta. Näin siis löysin Henrik Wileniuksen nuortenkirjan Saranapuolelta. Se ei ehkä tule jäämään historiaan genrensä klassikkona, mutta näitä teoksia ei ole liikaakaan tarjolla. 
  
Romaani kattaa yhden päivän ajan, jolloin päähenkilö Jesse viettää 18-vuotissyntymäpäiväänsä. Jesse on kaapissa, mutta nyt, ennen reilille lähtöä on tullut aika kertoa parhaalle kaverille Aleksille, että hän on homo. Tarina tuntuu hyvin uskottavalta vaikka - tai ehkä juuri siksi - se ei koko ajan olekaan onnellinen
  
Jessellä on hyvin ristiriitaiset tunteet seksuaalisesta suuntautumisestaan. Välillä hän pitää itseään ihan tavallisena, vaikka pitääkin pojista, mutta välillä hän pitää homoutta sairaana ja hävettävänä asiana. Hänellä on myös itsetuhoisia ajatuksia, jos kaapista tuleminen ei sujukaan ongelmitta. Hankalimmaksi hän koksee sen, että on ollut vuosia ihastunut Aleksiin, joka kuitenkin seurustelee Miiran kanssa. 
  
Hän halusi rakastaa ja tulla rakastetuksi. (s. 50-51)
    
Jesse kokee alemmuutta lukion päättötodistuksestaan. Hänen isänsä ja isoveljensä ovat kirjoittaneet monta ällää, mutta Jesse on tahallaan alisuorittanut opintonsa sekoittuakseen massaan ja saanut vain ämmän paperit. Hän oli edellisessä koulussaan ollut hikari ja kiusattu, mutta lukion ekoina päivinä hän tutustuu Aleksiin, joka auttaa häntä keräämään itsevarmuutta mm. käymällä salilla ja treenamalla lihaksia. Tähän olisin toivonut hieman erilaista asennetta kirjailijalta - myös hoikka ja fiksu poika toimii hyvin päähenkilönä, sillä vaikkapa Simon (Minä, Simon, Homo Sapiens) on ihana mm. juuri siksi, koska on niin nörtti, eikä halua muuttaa itseään. 
    
- Tiedätkö mitä, Jesse? Mun mielestä on ihan jees et sä olet homo. (s. 82)
  
Kirjan aikana Jesse pääsee parin kuntosalitutun mukana homobaariin, missä hän ihmettelee kuinka tavallisen näköisiä suurin osa homoista on ja kuinka mahtavaa on olla paikassa, jossa homot saivat rauhassa iskeä toisiaan, halata ja jutella pelkäämättä, että joku tulee haukkumaan hintiksi. 
    
Tällaisia ystäviä hänellä oli. He eivät tuominneet tai hylänneet häntä hädän hetkellä vaan hyväksyivät hänet sellaisena kuin hän oli. (s. 119)

Kaapista tuleminen ei tietenkään suju ongelmitta, mutta kaikki päättyy lopulta hyvin. Jesse ja Aleksi ovat edelleen ystäviä. kunhan Aleksi ensin hieman rauhottui ja keskusteli asiasta isänsä kanssa.
  
 - Luulet sä et sillä on loppupeleissä välii mulle oot sä fägäri vai et. (s. 118)
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
On heinäkuun lopun perjantai ja Jessen 18-vuotissyntymäpäivä. On päivä täynnä kevyttä huulenheittoa ja kesäillan odotusten täyttämää tunnelmaa. Jesseä kuitenkin ahdistaa: kuinka hän voisi rentoutua, kun ei voi olla oma itsensä. 
  
Tänään Jesse on päättänyt kertoa parhaalle ystävälleen asian, joka on tehnyt tuloaan jo kauan: ”Aleksi, minä olen homo.” Sen voi kertoa monella eri tavalla, mutta mikään hetki ei tunnu sopivalta eikä mikään tapa oikealta. Tavoite toteutuu hetkenä joka on väärä ja tavalla joka on huono. 
  
Jessen pahimmat pelot näyttävät käyvän toteen; ehkä ystävyyden varaan ei voinutkaan laskea tätä kaikkea. 
  
Saranapuolelta on todenmakuinen ja taitavasti kirjoitettu romaani ystävyydestä ja luottamuksesta, kirja jossa elämän syke tuntuu kaikissa aisteissa.
       
120 sivua, WSOY 2009
   
Kirjasta on kirjoitettu myös täällä: Savon Sanomat
  
Samantyylisiä kirjoja:  

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa

"Koska ketään ei pitäisi suojella rakkaudelta."
   
      
Lukuhaasteissa: Prideviikko 26.6.-2.7., Suomi(ko) 100: Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt
   
Helsinki-Priden kanssa samaan aikaan kirjablogeissa luetaan ja postataan sateenkaarikirjoista. Niitä tulee näkymään minunkin blogissani useampia, sillä emännöin tätä teemaviikkoa.
    
Kirpparilta ostamani kappale Vilja Tuulia Huotarisen Finlandia Juniorin ilmstymisvuonnaan voittaneesta  Valoa valoa valoa on odotellut pari vuotta hyllyssä, ennen kuin lopulta luin sen. Kirja kiinnosti kahdesta syystä, ensinnäkin 1986 on syntymävuoteni ja toisekseen se kertoo sateenkaarinuorista. 
    
Valoa valoa valoa. Siinä kaikki mitä tuli mieleeni kun näin Mimin ensimmäisen kerran (s. 11)
  
Tarina kerrotaan 14-vuotiaan Mariia Ovaskaisen kirjoittamana. Kirja kertoo kesästä 186, jolloin hän rakastuu Mimiin ja Tšernobyl on juuri räjähtänyt. Säteileviä hiukkasia ja säteilevää rakkautta. Mimi asuu talossa nimeltään Seka-Sorto. Hänen äitinsä on kuollut tytön ollessa pieni, mutta Mimi käy edelleen tapaamassa tätä Ulla-Kolla. Tulee mieleen Ruusun aika tv-sarja. 
  
Onkohan mitään tässä maailmassa kontrolloitu niin paljon kuin tyttöjen seksuaalisuutta? (s. 58)
  
Teos on hyvin nopealukuinen, sillä Huotarinen on kirjoittanut teokseensa lyhyitä lukuja todennäköisesti näin houkutellakseen vähemmän lukevat nuoretkin tarttumaan teokseen ja sen vuoksi teos oli hyvä valinta lukumaratonillekin. Hän jopa sivulla 19 toteaa Mariian kautta: "Pitäkää silti tauko ennen kuin jatkatte seuraavaan lukuun. Silmäthän tässä rasittuvat.
  
Jokaisen kappaleen kaksi ensimmäistä sanaa on kirjoitettu suuraakkosilla, tyylikeino, johon melko pian tottuu. Mariian tapa kommentoida toistuvasti "Hyvät lukijat" ja muutoinkin osoittaa sananasa lukijalle töksähtivät silmään. Neljännen seinän rikkominen sekä päiväkirjamainen puhuttelu ovat välillä hyvinkin viihdyttäviä tehokeinoja, jos ne osaa kirjoittaa hyvin. Tässä se vain pysäytti lukuflown. 
    
Mistä muusta voi kirjoittaa kuin rakkaudesta tai kuolemasta? (s. 52)
  
Odotukseni eivät olleet mitenkään mahdottoman korkeat, vaikka muutamia kirjasta innostuneita postauksia olenkin vuosien varrella nähnyt. Harmillisesti kirja ei häikäissyt minua, vaikka se ihan sujuvahko lukukokemus onkin. En osaa sanoa, mikä teoksessa erityisesti vaikutti siihen, ettei lukukokemukseni ollut tätä onnistuneempi, se kuuluisa "jokin" vaan jäi puuttumaan. 
  
Onnettomin loppu ei ole se jossa kaikki kuolevat.
Onnettomin loppu on se jossa vain yksi jää eloon. (s. 164)
    
Arvosana:
  
Takakannesta:
Hyvä lukijat!
  
Tämä on tarina kahdesta neljätoistavuotiaasta tytöstä, kuolemasta ja Tšernobylista.
  
Jos te pelkäätte
1) rakkautta
2) ydinräjähdyksiä,
niin älkää avatko tätä kirjaa.
  
Terveisin Mariia Ovaskainen
       
175 sivua, Karisto 2011
   
  
Samantyylisiä kirjoja:  

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Sarjakuvakooste: Suomalaisten painajaisia 2, Nanna ja Empty Zone Vol. 1

    
Karoliina Korhonen: Suomalaisten painajaisia 2 - Lisää vähäsanaista vertaistukea
Arvostelukappale - Atena 2017, 96 sivua
  
Karoliina Korhosen luoma Matti käy läpi kaikille suomalaisille tuttuja tilanteita samaistuttavin seurauksin. Ensimmäisessä osassa sarjaa keskityttiin mm. naapureihin ja joukkoliikenteeseen, tässä jatko-osassa pohditaan kesää, matkustamista ja shoppailua, sekä kaikenlaisia muita hetkiä, joissa suomalaisuus nousee pintaan.
  
  
Tämän toisen kokoelman tillanteet eivät ole aivan yhtä oivaltavia ja samaistuttavia kuin ensimmäisen, mutta erityisesti nämä neljä tilannetta/faktaa kolahtivat minulle - varsinkin kun luin kirjan vähän ennen juhannusta. Matti on ihastuttava hahmo, hyvin kiltti ja viaton vain nolostuessaan tilanteissa, joissa moni suomalainen saattaisi tosielämässä polttaa päreensä.
  
Suosittelen lukemaan tämänkin osan, jos haluaa lisää vähäsanaista vertaistukea. Näitä Matti-tilanteita en ollutkaan vielä netistä nähnyt, niin oli kivaa yllättyä jokaisella aukeamalla. Ja muistakaahan pitää kahvitauko tätä lukiessanne!
  
Tuuli Hypén: Nanna
Arktinen Banaani, 64 sivua
  
Tuuli Hypénin nimi jäi mieleen luettuani viime vuonna ihastuttavan Kas, kissa -albumin. En muista mistä nappasin lukuvinkin, mutta citykettutyttö Nannasta kertovat stripit olivat minulle ihan uusi tuttavuus. Olisin voinut blogata tästä myös ensi viikonloppuna, koska silloin on Pride-viikko. Nanna asuu nimittäin Ritu-nimisen opiskelijatyön kanssa parisuhteessa, vaikkei sitä olekaan alleviivattu erityisen painokkaasti. 
  
Nappasin tähän postaukseen neljä strippiä, joista pidin, vaikka valinnanvaraa oli paljon. Nanna on ihanan höppänä ja välillä hänen on vaikeaa ymmärtää ihmisten elämää. Monessa tilanteessa Nannaan on todella helppoa samaistua (esim. tuo sitrushedelmä-tapaus). Nanna harrastaa pelaamista ja yllätyinkin kuinka nörtti tämä ketunhäntäinen ja pystykorvainen tyttö onkaan. Täytyy napata seuraavalla kirjastoreissulla loputkin Nanna-albumit mukaan.
  
Kas, kissa (2013)
Jason Shawn Alexander: Empty Zone Vol. 1 - Conversation With The Dead
Image Comics 2015, 136 sivua
   
Tämän sarjisvinkin nappasin Kartanon kruunaamattomalta lukijaltaEmpty Zone kertoo dystooppisesta tulevaisuudesta, jossa asiat menevät genrelle uskolliseen tapaan huonosti. 100 vuotta aikaisemmin auringosta peräisin oleva elektromagneettinen myrsky pyyhki Maata aiheuttaen tuhoja. Ihmiskunta yrittää selvitä uusilla ehdoilla maailmassa, jossa luokkaerot ovat suurempia kuin koskaan. 
  
Päähenkilö Corinne White on mielenkiintopinen hahmo: ex-sotilas, nykyinen hakkeri, joka Johnny Mnemonicin tyyliin kuljettaa varastamaansa dataa päässään ja jolla on robottikäsi.
     
Pyysin Oulun pääkirjastoa hankkimaan albumin kokoelmaansa, eli sieltä löytyy. En pitänyt teoksen maailmasta niin paljon kuin olisin halunnut. Jokin piirrostyylissä ja juonenkuljetuksessa tökki. Vertasin sarjista mielessäni DMZ-albumiin, joka sekin jätti vähän kylmäksi.

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Lastenkirjalauantai: Pasi Pitkänen: Kadonneiden eläinten saari

"Tämä saari ei ole ihmisiä varten
Ette saa kertoa siitä kenellekään."
  
      
Pasi Pitkäsen kuvituksia on saanut ihastella mm. Kepler62 ja Mörkövahti -sarjoissa, joten kun kuulin, että häneltä on tulossa kuvakirja, olin innoissani. Enkä todellakaan joutunut pettymään, sen verran vauhdikas tarina on kyseessä. 
   
Matias on pikkusiskonsa Jennin kanssa sirkuksessa. On Jennin syntymäpäivä ja hän on pukeutunut leijona-asuun. Hän pääsee silittämään leijonanpentua, mutta joutuu kaapatuksi. Matias ja leijonaisä nappaavat rannasta veneen ja lähtevät perään. He löytävät viidakkosaaren, jossa asuu outoja otuksia. Lopulta selviää, miksi leijonanpentu ja Jenni vietiin. Tarinalla on myös tärkeä sanoma.
     
  
Pitkäsen maisemakuvaus on hurmaavaa. Nautin näistä laajoista pinnoista, joissa hahmot on piirretty pieniksi, jotta maiseman avaruus pääsee oikeuksiinsa. Viidakkosaari muistuttaa paljon Kepler62:n uutta planeettaa. En malta odottaa, että pääsen lukemaan sarjan kaksi viimeistä osaa - dystooppisen tarinan, mutta myös upean kuvituksen vuoksi. Kadonneiden eläinten saari loppuu tavalla, joka herättää toivoa, että kuvakirja saattaa saada jatkoakin.
  
Arvosana:

Takakannesta: 
- Tuolla ulapalla! Siellä ne menevät! Matias huusi. 
Leijona iirrotti veneen laiturista ja Matias kiskaisi moottorin käyntiin.
- Äkkiä perään!
  
Matias ja leijonaisä lähtevät yhdessä pelastusretkelle, joka vie heidät kauas meren yli, salaperäiselle viidakkosaarelle. Mutta ovatko Matiaksen pikkusisko Jenni ja leijonanpentu siellä? Kuka ryösti heidät sirkuksen lavalta ja minkä takia? Ja miksi saarella elää niin merkillisiä eläimiä?
  
Pasi Pitkäsen huima, upeasti kuvitettu seikkailutarina kaukaisesta viidakkosaaresta tuo mieleen kuuluisat edeltäjänsä Tarzanin, Mowglin ja Robinson Crusoen, mutta on kerronnaltaan täynnä nykyaikaista vauhtia ja visuaalista voimaa.
     
64 sivua, WSOY 2017
   
Teksti ja kuvitus: Pasi Pitkänen
  

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Dekkariviikon koonti

Dekkariviikolle osallistui lähes 30 blogia. Koostan tähän postaukseen kaikki näissä blogeissa viikon aikana julkaistut kirjapostaukset (vinkkilistaksi), eli linkkailkaahan minulle omia koosteitanne tai linkkilistoja. :)
 
Mukaan mahtui niin innostuksesta kiljahtelevia lukukokemuksia kuin myös pettymyksiä. Olikin kiinnostavaa lukea laidasta laitaan dekkareista, etenkin maanantain 12 tunnin tempauksessa (kiitos vielä kerran sen ideoinnista MarikaOksalle).

Suuresta osaa teoksista en ollut kuullut aikaisemmin, pääsin siis täydentämään genretietämystä reippaasti. Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarja oli viikolla ilahduttavan paljon edustettuna, ihan sarjan ensimmäisestä osasta uusimpaan, toukokuussa ilmestyneeseen suomennokseen.
     
  
  
Maanantaitempauksen postaukset: