maanantai 31. heinäkuuta 2017

Klassikkohaaste osa 5: Tove Jansson: Näkymätön lapsi

"- Minä en ymmärrä tästä kaikesta yhtään mitään."
    
     
  
Aikaisemmissa klassikkohaasteissa on tullut luettua pelkästään ulkomaalaisia klassikoita ja vain yksi naisen kirjoittama teos. Niinpä ajattelin lukea Tuomaksen luotsaamalle viidennelle kierrokselle Suomen juhlavuoden kunniaksi jotain kotimaiselta naiskirjailijalta. Aluksi olin suunnitellut lukevani Myrkyluodon Maijasta (Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle), mutta kuten tavallista tämän haasteen kanssa, ennakkoon suunnittelemani teos vaihtui. 
   
Voitin Tove Janssonin kokoelman Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. pari vuotta sitten Kirjasähkökäyrä-blogin synttäriarvonnasta. Tämä sopii myös hyvin tavoitteeseeni lukea vähintään yksi muumikirja vuodessa (viime vuonna meni 2013 alkanut putki poikki), ja tämän jälkeen jäljellä onkin enää vain kolme lukematonta: Taikurin hattuMuumipapan urotyöt ja Muumipappa ja meri. Lapsena en siis lukenut yhtään muumikirjaa - enkä taida olla ainoa, joka vasta aikuisena on tarttunut näihin - onneksi se ei haittaa, sillä näissä on tasoja, jotka avautuvat paremmin varttuneemmalle lukijalle.
      
Muumipeikko ikävöi ja kaipasi kauheasti. odotti kotonaan odottamistaan, ihaili häntä ja sanoi: - Tietenkin sinun täytyy olla vapaa. Totta kai minä käsitän, että sinun on toisinaan saatava olla yksin. (s. 7)
  
Kokoelma sisältää yhdeksän novellia, joilla osallistun myös Novellihaasteeseen. Ensimmäinen novelli, Kevätlaulu, kertoo Nuuskamuikkusesta. Hän on kevään tullen palaamassa Muumilaaksoon ja mielessä kehittyy uusi laulu. Muikkusen vaellus häiriintyy, kun pikkuotus hakeutuu hänen seuraansa, sillä ihailee tuota yksinäistä kulkijaa. Animaatiosarjassa Nuuskamuikkunen on kiltti ja auttaa muita, mutta tässä novellissa hänestä paljastuu toinen, synkempi puoli. Muikkunen ei halua, että häntä ihaillaan (ei edes Muumipeikon), vaan haluaa olla vapaa kaikin tavoin. Tarina kuitenkin loppuu onnelliseen tunnelmaan. Tästä on tehty mukaelma Muumilaakson tarinoihin. 
    
Äsken ei vielä ollut ollenkaan vaunuja, kukaan ei ollut kuullut niistä puhuttavankaan. Sitten hän ajatteli niitä, ja heti ne olivat olemassa. (s. 21)
  
Kamala tarina kertoo toiseksi pienimmästä homsu-lapsesta, jolla on vilkas mielikuvitus. Hän kuvittelee puutarhaan vihollisjoukkoja, suolle kummitusvaunut ja liejukäärmeitä ja uskoo tosissaan keksimiinsä asioihin. Isä syyttää poikaa narraamisesta, mitä lapsi ei ymmärrä ollenkaan - hänhän puhuu ihan totta! Kun hän joutuu ilman ruokaa sänkyyn, hän karkaa ja päätyy naapuriin, jossa Pikku Myy on vierailemassa isoäitinsä luona. Myy onkin vielä parempi tarinankeksijä kuin homsu, joka saa nähdä ensimmäisen kerran asetelman vaihtuvan, eikä hän arvosta tytön sepityksiä. Lopussa isä ja poika syövät yhdessä loput jälkiruoasta. Opettavaisesta olemuksestaan huolimatta kiehtova tarina mielikuvituksen voimasta, joka vertautuu Michael Enden Tarinaan vailla loppua.
  
Minähän koen joka päivä maailmanlopun ja kuitenkin pukedun ja riisuudun ja syön ja pesen astioita ja pidän teekutsuja aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. (s. 44)
  
Vilijonkat keksivät ongelmia siellä, missä niitä ei edes ole. Muumilaakson marraskuussa oleva Viljonkka oli bakteerikammoinan ja Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin on novellin nimenkin mukaisesti hyvin pelokas ja jopa lempeänä kesäpäivänä hän kuvittelee kirkkaalle taivalle synkkiä myrskypilviä - kunnes hänen pahin pelkonsa toteutuu. Kun Vilijonkka joutuu kohtaamaan myrskyn, hän vapautuu ja on kuin aivan toinen otus sen jälkeen. Olisi kiinnostavaa kuulla, miksi Jansson teki vilijonkista tällaisia pelokkaita ja ylireagoivia. Oliko hänen lähipiirissään joku ihminen, josta hän on saanut aineksia. 
   

Lohikäärme -- lennähti sitten istumaan Nuuskamuikkusen olalle -- ja alkoi kehrätä silmät ummessa (s. 60)


Maailman viimeinen lohikäärme oli hyvin tuttu Muumilaakson tarinoita-animaatiosta. Muumipeikko on tutkimassa lätäkön vesihyönteisiä, kun huomaa saaneensa purkkiin myös hieman isomman olennon. Hän vie purkin huoneeseensa ja yrittää ystävystyä kullan ja vihreän väriseen, kuusitassuiseen pikku lohikäärmeeseen, joka kuitenkin kokee Nuuskamuikkusen paljon miellyttävämmäksi. Muumipeikko harmistuu tästä, joten Muikkunen juonii lohikäärmeelle matkan kauas pois, jotta se ei pilaisi heidän ystävyyttään. Erakkoluontoinen Nuuskamuikkunen ei tässäkään tarinassa pitänyt ihailijastaan. Mielenkiintoista oli, että Janssonin piirroksissa lohikäärmeellä oli vain neljä jalkaa. 
    
Se oli suuri ja salaperäinen, sinne saattoi eksyä -- Puisto muuttui yhä mielikuvituksellisemmaksi (s. 75 ja 83)

Kokoelman kiinnostavin novelli oli Hemuli joka rakasti hiljaisuutta. Se kertoo hemulista, jonka suku omistaa huvipuiston. Tämä hemuli ei kuitenkaan tykkää kovistä äänistä ja isoista yleisöistä, vaan haluaisi jäädä eläkkeelle ja tehdä sitä, mitä itse haluaa ainaisen lippujen nipsuttamisen sijaan. Kun hemuli lopulta kertoo, että tahtoo rauhaa, hänen sukunsa nauraa ja ihmettelee, miksei hän jo aikaisemmin kertonut tuntemuksistaan. Niinpä - monet ongelmat syntyvät juurikin siitä, kun osapuolet eivät puhu toisilleen. Hemuli muuttaa isoäitinsä taloa ympäröivään puistoon (talo itse on aikoinaan palanut ilotuliteonnettomuudessa). Kun huvipuisto tuhoutuu rankkasateessa, jäävät seudun lapset jäävät kaipaamaan sitä. Pikku hiljaa hemuli rakentaa huvipuiston uudelleen ja nimeää sen hiljaisuuden puistoksi. 
    
- Tiedättehän, että jos jotakuta säikäyttää kovin usein, hän muuttuu helposti näkymättömäksi (s. 89)

Kokoelman nimikkotarina, Kertomus näkymättömästä lapsesta, on sekin nähty tv-sarjassa. Muistan lapsuudesta, kuinka pelottavaa oli, että Ninni oli muuttunut näkymättömäksi sen vuoksi, että häntä oli säikytetty niin usein. Muumimamma turvautuu isoäitinsä vanhaan kotilääkekirjaan, josta löytyy lääke ihan jokaiseen vaivaan. Olisipas kiva tietää, oliko isoäiti noita, sillä niin hyvin toimivia keitoksia tämän ohjeilla saa aikaan. Ninni palaa näkyväksi paitsi lääkkeen, myös leppoisan perhearjen myötä. Joskin kasvoilla kestää oma aikansa palata, kunnes eräänä päivänä hän vihastuu ja on huomaamattaan rohkea. Kiinnostava tarina lapsen kasvattamisesta ja ympäristön vaikutuksesta.
  
- Äiti, herää, Muumipeikko sanoi pelästyneenä. - On kuulemma tapahtunut jotain kamalaa. Sanovat sitä jouluksi. (s. 136)

Hattivattien salaisuus kertoo siitä, kun Muumipappa kerran lähti hattivattien matkaan selvittääkseen näiden salaisuuden. Matka ei kuitenkaan ollut niin tapahtumarikas, kuin pappa oli toivonut. Novellissa Sedrik Nipsu on antanut lelukoiransa pois. Tarinan opetuksena on, että tavaran omistaminen ei tee onnelliseksi. Lopussa Nipsu kuitenkin saa Sedrik-koirapehmonsa takaisin. Kokoelman viimeinen tarina, Kuusi menee Taikatalven kanssa samaan kategoriaan: Muumipeikko ja tällä kertaa myös koko muu Muumitalon väki herätetään kesken talviunien. Hemuli kertoo, että joulu on tulossa ja muumit eivät ole valmistautuneet. Joulu on muumeille aivan uusi käsite ja kun he matkivat sitä, mitä muut laakson asukkaat tekevät, on heidän puuhissaan persoonallinen ote. 
  
Muumitarinoille on tyypillistä omanlaisensa logiikka, joka lähentelee paikoin nonsenseä. Tämän pinnan alla kuitenkin käsitellään paljon vakavampiakin teemoja, kuten mielenterveyden ongelmia, vapauden kaipuuta ja erilaisuutta. Tarinat avautuvat eri tavoin lapsi- ja aikuislukijalle. Nostalgia esimerkiksi animaatiosarjan kautta tuo myös oman lisänsä lukukokemukseen. Oli hauskaa huomata muumien puhuvan milloin sähkövaloista, milloin puhelimesta. Satumaailma olikin modernimpi kuin animaatio antaa olettaa.
  
Toisin kuin aikaisemmin lukemissani, yhteinäisissä muumikirjoissa, tämän sisällöllisesti sirpaloituneen kokonaisuuden aikana pääsivät ääneen monet Muumilaakson moninaisista otuksista. Animaatiosarjaan ei ole otettu aivan kaikkia tarinoita ja ulkopuolelle jääneet olivatkin kiinnostavia, sillä niistä ei ollut ennakkotietoja. Suosittelen muumikirjojen lukemista, joko ääneen luettuna nuoremmalle kuuntelijalle tai aikuiselle itsenäiseen lukemiseen. Jokainen lukija saanee teoksista aivan erilaisen kuvan ja ne sopivatkin mainioisti lukupiiriteoksiksi.
    
            
Peukutan tästä kokoelmasta vain yhtä novellia, joskin tämä peukutus sopisi kokoelman jokaiseen tarinaan. Hahmoista kiinnostavin on hemuli, joka rakastaa hiljaisuutta (novelli 5). Tähän hahmoon oli helppoa samaistua, koska minullakin on laaja ja kovaääninen suku ja arvostan omaa tilaa, rauhaa ja hiljaisuutta, mutta tykkään välillä olla tekemisissä ihmisten kanssa - omilla ehdoillani. Hemulit on esitetty aiemmin lukemissani muumikirjoissa paljon pelottavampina (esim. Suuressa tuhotulvassa) ja olikin kiinnostavaa nähdä hemuleiden tämä hauskempi puoli, ja erityisesti novellin päähahmo, joka eroaa joukosta. 
  

Arvosana:
   
Takakannesta:
Nuuskamuikkusen uusi kevätlaulu liikehtii jo hänen hattunsa alla. Pienelle homssulle kummitusvaunut ovat yhtä todelliset kuin potkulauta. Rouva Vilijonkan elämää rajoittaa usko onnettomuuksiin. Perheen luo muuttaa näkymätön lapsi, Muumipappa lähtee hattivattien matkaan ja Nipsu luopuu leikkikoirastaan Sedrikistä. Kiehtovia kertomuksia mielikuvituksen ja tunteiden voimasta - ja siitä kuinka tärkeää on köytää oma itsensäsä ja tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi sellaisena.
  
Suomentanut: Laila Järvinen, 145 sivua, WSOY 2010 (tarkistettu suomennos, 1. painos 1962) 
    
Alkuperäinen nimi: Det osynliga barnet (1962)

Kuvittanut: Tove Jansson
      

Muumikirjat:

9 kommenttia:

  1. Luin kirjan myös vähän aikaa sitten, joten oli mukava lukea ajatuksiasi. Olen parin vuoden aikana lukenut Muumi kirjoja, sillä en myöskään ole lukenut niitä lapsena. Katselin sen sijaan tv-sarjaa. Kirjat ovat ihania juuri sen vuoksi, että niistä löytyy varmasti joka lukukerralla jotain uutta ja jokainen lukija kokee ne eri tavalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävinkin lukemassa postauksesi nyt ja pitkälti samoja ajatuksia pyörittelimme, vaikka en saanutkaan sanotuksi kaikkea yhtä hyvin kuin sinä. Muumikirjoissa on sopivassa suhteessa uutta ja tuttua, koska animaatiossa kaikki ei mene ihan samalla tavalla kuin kirjoissa, joihin ne pohjaavat.

      Poista
    2. Höpsis.
      Totta, että kirjat ja animaatio poikkeavat toisistaan, mikä toisaalta lisää mielenkiintoa. Harmittelen vain, että Pikku Myy ei ole yhtä suuressa roolissa kirjoissa kuin sarjassa.

      Poista
  2. On se vain niin ihana klassikkokirja, Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia <3
    Kiva, että otit kirjan Klassikkohaasteeseen mukaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pari vuotta teos odotteli hyvää lukusaumaa ja nyt se tuli. :)

      Poista
  3. Minäkään en lukenut muumeja lapsuudessani, mutta hyvinpä muumimaailmaan on päässyt sisälle myös aikuisiällä. :) Tämän kirjan luin jokunen vuosi sitten, mutta uusintaluku taitaisi olla paikallaan. Sisältö on näköjään aika hyvin haihtunut päästäni. Eli moni muu muumikirja on ollut mielestäni kiinnostavampi, esim. Taikatalvi ja Vaarallinen juhannus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaarallinen juhannus on tosiaankin hyvin mieleen jäävä, niin lapsena animaatiosarjasta kuin aikuisiällä kirjanakin. Jäljellä olevista kolmesta muumikirjasta Taikurinhattu lähtenee seuraavana luettavaksi. Oli pelottavaa, kun Muumipeikko muuttui erinäköiseksi ja kukaan muu kuin Mamma ei häntä tunnistanut.

      Poista
  4. Mukavaa aina lukea muumikirjoista, sillä olen lukenut niistä aikuisiällä vain Muumipapan urotyöt, joka oli ihan huippu, luimme sen silloin lukupiirissä ja kaikki tietysti tykkäsivät. :) Muutoin muumimuistot tulevatkin juuri tv-sarjasta. Olipas jännittävää, että Nuuskamuikkusesta löytyi ikävä puoli! Näkymättömän lapsen tarina vaikutti myös vahvasti lapsena, muistan erityisesti kun käsitettä ironia selitettiin sillä ns. pöydällätanssimis-esimerkillä, enkä siltikään oikein ymmärtänyt että miksi joku sanoisi niin. Kertoo, miten hankala käsite se lapselle on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minunkin ensimmäinen muumikirja (Muumilaakson marraskuu) oli lukupiirikirja. Muumeissa parasta on, että niissä on tasoja kaikenlaisille ja monenikäisille lukijoille.

      Poista