"Unelmani soi minun jatkaa elämääni"
Takakannesta:
Jade, Opale ja Ambre saavat 14-vuotissyntymäpäivänään tietää, että heille on jo muinaisissa kirjoituksissa osoitettu suuri tehtävä. Tytöt kohtaavat toisensa ensimmäistä kertaa Valtakunnan vanhimman puun luona ja lähtevät arkailematta matkaan. Kullakin tytöistä on mukanaan vain musta samettipussukka, jossa on jokaisen nimen mukainen jalokivi. Ennuskiviä koskettaessaan tytöt pystyvät luomaan ympärilleen taikapiirin ja saamaan yhteyden näkymättömiin voimiin.
Samaan aikaan Joa-niminen tyttö kamppailee vakavan sairauden kourissa pariisilaisessa sairaalassa. Joa horjuu elämän ja kuoleman välimailla, mutta alkaa nähdä ihmeellistä unta, joka antaa hänelle uusia voimia. Joan elämä on Jaden, Opalen ja Ambren neuvokkuuden varassa.
Samaan aikaan Joa-niminen tyttö kamppailee vakavan sairauden kourissa pariisilaisessa sairaalassa. Joa horjuu elämän ja kuoleman välimailla, mutta alkaa nähdä ihmeellistä unta, joka antaa hänelle uusia voimia. Joan elämä on Jaden, Opalen ja Ambren neuvokkuuden varassa.
Sain kirjan äidiltäni 2005 (omistuskirjoituksen perusteella). Kävin joululomalla äidin luona ja kävin läpi siellä olevaa kirjahyllyäni (heppakirjoineen) ja tämä sattui silmään. Pikku Naiset loppui junamatkalla, niin piti saada jotain luettavaa krooniseen kirjan puutteeseen. Olin tätä kirjaa vältellyt aina (ilmestyi alkuperäiskielellä jo 2002), sillä epäillytti koko idea 12-vuotiaasta kirjoittajasta. Onhan noita nuoria kirjoittajia tullut luettua ennenkin (Cristopher Paoilini, Veera Laitinen, Viivi Hyvönen). Bujorin kirjassa erikoista on myös pehmustetut kannet.
"Pessimisti ei pety", ajattelin ja yllätyin. Toisinaan huomasi kohtia, jotka paljastivat kirjoittajan iän, mutta yllätyin kuinka korkea tasoista teksti yleisesti oli. Pahin silmään tökkäävä juttu oli "taikahevoset"-sana, idea oli ihana, mutta itse olisin keksinyt jotenkin kuvailevamman sanan tai mytologisena olentona hevosilla olisi voinut olla Pegasoksen ja yksisarvisen tapaan uniikimpi nimi. Parhaimmistoa olivat mm. kuoleman lakko (vaikka poikaystäväni sanoi Pratchettin käyttäneen samaa aiemmin) sättiäisiksi kutsuttu joukko hyönteisen kaltaisia sotaisia olentoja sekä Ikijonttu. Tytöt Jade, Opale ja Ambre olivat paikoitellen vähän poikkeavia niistä alkumielikuvista, mitä muodostin - eikä aina pahassakaan mielessä. Joa-tyttönen vuoden 2002 pariisilaisessa sairaalassa toi kirjaan oman painostavan, odottavan tunnelmansa. Hän oli hyvin luotu hahmo, joka pysyi koossa koko tarinan ajan. Tarina sinällään ei ollut uusi (hyvän ja pahan taistelu), mutta siihen oli saatu tuotua mukaan uusia kiinnostavia hahmoja ja juonenkäänteitä.
Ystävykset putosivat käsittämättä, mitä tapahtui, sukelsivat pehmeän kuplan läpi ja muksahtivat alhaalla olevalle tantereelle vahingoittumattomina. Hurjat suosionosoitukset kaikuivat. He hieroivat hämmästyneinä silmiään, Edessä levittäytyi vaikuttava näky: valoisa ja tyylikäs teatteri, jonka katsomossa istui mukavasti tuhansia sättiäisiä tummalla sametilla päällystetyissä tuoleissa. Väkeä virtasi joka suunnalta. teatteri oli soikionmuotoinen; istuinrivistöt ulottuivat kattoon asti, ja katossa oli maalaus, joka esitti metsää ja kirkasta sinitaivasta. Suuri näyttämö lepäsi lyhyen. leveän marmorijalustan varassa keskellä teatteria. Sitä kiersi lasivitriini. Tällä tavoin katsojat saattoivat nähdä esityksen joka suunnalta. Ikijonttu ja nimetön olivat joutuneet areenalle. Katsoessaan ylöspäin he saattoivat juuri ja juuri erottaa kattoluukun, josta he olivat lennähtäneet keskelle teatteria. "Missä me olemme?" Nimetön ihmetteli. "Ei aavistustakaan, Mutta ei näytä hyvältä." "Outoa", Nimetön huudahti. "Sättiäisiä pidetään raakalaismaisina, ja niillä on näin uskomattoman hieno teatteri..." (s.166-167)
Arvosana:
Tyylilaji: nuoret, fantasia
Samantyylisiä kirjoja: -
Suomentanut: Lotta Toivanen, 339 sivua, Gummerus 2005
Alkuperäinen nimi: La Prophétie des pierres
Kirjasta muualla: Risingshadow, Humisevalla harjulla,
Minulle tämä on tärkeä kirja... ei niinkään sen sisällöllisen annin vuoksi, vaan siksi, että tämän kirjan luettuani lakkasin ajattelemasta: "sitten joskus minä vielä kirjoitan...". Totesin, että miksi ei nyt?
VastaaPoistaMinulla on tosin vieläkin kesken tuolloin (13-vuotiaana) aloittamani kirjoitusprojekti ja olen aloittanut sen pari kertaa alusta uudelleenkin, mutta se pisti minut kirjoittamaan ja kirjoittamiseni koneella nopeutui ja oli mielekkäämpää kirjoittaa muitakin juttuja.
Olin taannoin jättää tämän lukemisen kesken, koska teos vaikutti todella tylsältä, viimeistään sitten, kun päähenkilöilööe kerrottiin oikein värssyn avulla, miksi he kaiken ovat siihenastiset kokemuksensa puhumattakaan mikä vielä olisi edessä, ajattelin että sisso, pitihän se arvata, runoonhan kaikki kietoutui!
VastaaPoistaMeni joitakin vuosia, ennen kuin kirjaan tartuin taas, yhä yhtä tylsä kuin ennenkin. Lisäksi olin alusta asti sitä mieltä, että kirja julkaistiin ja siitä tuli menestys juurikin tuolla "tämän kirjoitti 12-vuotias tyttö" -mainostamisella.
Jos tekijän ikää ei olisi koskaan kerrottu, millaisen kuvan sitten olisi kirjasta saanut? Olihan toki silmiinpistävän lapsellisia kohtauksia ja vuorosaboja.
Nyt kuitenkin olen sitä mieltä, että juurikin siksi, että kirjan oli kirjoittanut nuori tyttö, siinä on siksi omanlaista viehättävyyttä, olkoonkin, että lapsekkuus paistaa läpi, mutta kirjailijan ikä huomioiden, niin kuuluukin. On mulla käynyt mielessä, että entä jos Flavia olisi vain kirjoittanut kertomuksensa, jättänyt sen jonnekin lojumaan ja ottanut sen taas esille? Olisiko hän sitten ajatellut julkaista tekstiä? Olisiko hän siinä tapauksessa muokannut teostaan kuinka paljon? Tai jos tämän idean olisi saanut aikuinen kynäilijä? Kertomuksen toisaalta ehkä pelasti juurikin se, että sen kijroitti lapsi. Jos nyt ennen nyrpistelin kirjalle lapsekkuuden ja kirjailijan iän takia, sillä nyt on erityinen sija. Ei siksi, että kirja mitenkään olisi suuri teos tai erityinen, vaan siksi, että kyseessä on todella viehättävä tarina, jota ei ole aikuinen kynäilijä onneksi pilannut :)