keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Kevään 2018 tulevia kirjoja

Kustantamojen katalogien lukeminen on aina yhtä ihana prosessi. Sivu toisensa jälkeen uusia kirjoja, ihana kirjo teoksia jokaiseen makuun. Tässä minun poimintani teoksista, jotka herättivät kiinnostukseni. 
      
  • Victoria Aveyard: Kruunun kirous (maaliskuu)
  • Matt Haig: Kuinka pysäyttää aika (maaliskuu)
  
  • Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa (maaliskuu)
  
  • Cecelia Ahern: Viallinen (helmikuu)
  • Holly Bourne: Mitä tytön täytyy tehdä? (maaliskuu)
  • Ernest Cline: Armada (maaliskuu)
  • Sarah J. Maas: Throne of Glass - Keskiyön kruunu (helmikuu)
  • Estelle Maskame: Heittäydy, jos uskallat (tammikuu)
  • Chris Riddell: Ottilia merillä (tammikuu)
  
  • Mervi Heikkilä: Revonpuro - Aijalin saaren tarut 1 (maaliskuu)
  • Maria Kuutti: Anna ja Elvis vaippasirkuksessa (maaliskuu)
  • Meredith Russo: Tyttösi sun (maaliskuu)
 
  • Sylvain Neuvel: Heräilevät jumalat (maaliskuu)
  • Katja Törmänen: Karhun morsian (helmikuu)
  • Brian K. Vaughan: Saga 7 (helmikuu)
  
  • Sini Helminen: Veden varassa (huhtikuu)
  
  • K. K. Alongi: Pakenijat (maaliskuu)
  • Katharinen McGee: Tuhat kerrosta - Huipulla (huhtikuu)
  • Leila Saarivirta: Nukkumatin vastaisku (maaliskuu)
  • Jessica Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset (huhtikuu)
  • Nonna Wasiljeff: Loukkupoika (tammikuu)
  
Pen & Paper:
  • Kiera Cass: Kruunu (tammikuu)
  
Reuna:
  • Harri V. Hietikko: Pandemian jälkeen
  • Pia Tervo: Ruth
  
  • Sarah Crossan: Yksi (helmikuu)
  
  • Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla (toukokuu)
  • J. K. Rowling & Jim Kay: Harry Potter - Taikuuden historia (maaliskuu)
  • Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta - Sensored Reality 1 (maaliskuu)
  • Nicola Yoon: Aurinko = tähti (kesäkuu)
  
  • Gilles Diederichs: Kehräävä kissakirja (tammikuu)
  • Andrew Michael Hurley: Paholaisen päivä (kesäkuu)
  • Anne Leinonen: Noitakirja (maaliskuu)
    

   
10 eniten odotettua:
  1. Cecelia Ahern: Viallinen
  2. Holly Bourne: Mitä tytön täytyy tehdä?
  3. Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa
  4. Sarah Crossan: Yksi
  5. Matt Haig: Kuinka pysäyttää aika
  6. Sylvain Neuvel: Heräilevät jumalat
  7. Meredith Russo: Tyttösi sun
  8. Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta - Sensored Reality 1
  9. Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
  10. Nicola Yoon: Aurinko = tähti

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Elena Favilli ja Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille

"Kaikille kapinallisille tytöille: 
Unelmoi rohkeammin
Kurota korkeammalle
Taistele kiihkeämmin
Ja epäilyn hetkellä muista:
sinä olet oikeassa."
   
   
Arvostelukappale
  
Riippumatta siitä, kuinka tärkeitä heidän keksintönsä olivat, kuinka rohkeita heidän seikkailunsa, kuinka huikeaa heidän neroutensa - kerta toisensa jälkeen heitä vähäteltiin, heidät sysättiin syrjään, joissakin tapauksissa lähestulkoon pyyhittiin historiankirjoista.  
Tyttöjen on tärkeää ymmärtää, millaisia esteitä heidän tiellään yhä edelleen on. Täsmälleen yhtä tärkeää on tietää, että nuo esteet eivät ole ylitsepääsemättömiä. Esteet voi paitsi voittaa, niitä voi myös raivata pois jälkipolvia varten, niin kuin tämän kirjan suurnaiset ovat tehneet.  
Nyt kun sinulla on tämä kirja kädessäsi, olemme täynnä suurta toivoa ja innoitusta, kun ajattelemme sitä maailmaa, jota rakennamme yhdessä. Maailmaa, jossa sukupuoli ei määritä sitä, kuinka suurista asioista on lupa unelmoida ja kuinka pitkälle kukin voi päästä. Maailmaa, jossa jokainen ihminen voi sanoa epäröimättä: "olen vapaa." (Esipuheesta)
  
Tällaista kirjaa minä olen vuosia odottanut! Kirjaa, joka kertoo lapsille, niin tytöille, pojille kuin muillekin, jotka eivät taivu binäärisen ajattelumallin muottiin (kuten Coy Mathis, joka syntyi pojan kehoon: "Milloin mennään lääkäriin ja tehdään minusta tyttö-tyttö?"), että heistä voi tulla isona mitä vain - tytön ei siis tarvitse olla aina vain prinsessa. Elena Favilli ja Francesca Cavallo ovat tehneet tärkeän teon ihmiskunnalle, feminismille ja lapsille.
 
Olipa kerran Mary-niminen tyttö, joka pukeutui miten lystäsi: saappaisiin, housuihin, solmioihin, kauluspaitoihin. -- Mary meni naimisiin erään toisen lääkärin kanssa ja pukeutui häissään housuihin ja pikkutakkiin, koska piti sellaisesta asusta enemmän kuin perinteisestä hääpuvusta. (s. 136, Mary Edwars Walker, yksi Yhdysvaltain ensimmäisistä naislääkäreistä)
  
Joukkorahoituksella mahdollistunut Iltasatuja kapinallisille tytöille tarjoaa 100 tarinaa oikeista naisista, jotka eivät taipuneet, vaan tekivät juuri sitä mitä halusivat. Mukana on monta naista, joita ihailen: Amelia Earhart, joka osoitti, että myös nainen voi olla lentäjä, Ada Lovelace, joka pohjusti tietä tietokoneille jo 1800-luvulla, Marie Curie, joka tutki radioaktiivista materiaalia, Florence Nightingale, joka parasi sairaaloiden hygieniatasoa, Malala Yousafsai, joka uhmasi talibaneja ja sanoi, että tyttöjen koulunkäynti on tärkeää.
  
Hienoa, että mukana on myös naisia, joista en ollut kuullut aikaisemmin, kuten Irena Sendlerowa, joka pelasti 2500 juutalaislasta toisen maailmansodan aikana antamalla heille kristityt nimet ja sijoittamalla heidän kristittyihin perheisiin turvaan. Samoin kuin arkeologi Marie Reiche, joka tutki Nazcan linjoja Perussa ja itseoppinut paleontologi Mary Anning, joka nimesi löytämänsä uudentyyppisen fossiilin iktyosaurukseksi. Vielä, kun saisi lisäosan, jossa olisi suomalaisia naisia kuten Minna Canth, Tove Jansson ja Tarja Halonen, niin olisin todella iloinen. Mutta tämä on hyvä alku.
  
"Minä en halua oppia naisten töitä enkä halua mennä naimisiin", hän sanoi veljelleen Victoriolle. "Minä haluan olla soturi." ~Lozen (s. 100)
   
Tarinat kertovat kirjailijoista, tutkijoista, seikkailijoista, kuningattarista, sotureista, aktivisteista, taiteilijoista, urheilijoista... Naisia ja tyttöjä jokaiselta mantereelta, erilaisilla perhetaustoilla, eri ihonväreillä, eri aikakausilta. Upeaa lukea kirjaa, josta jokainen löytää samaistumispintaa. Onpa mukana jopa punatukkaisia naismerirosvoja!

   
Onneksi vanhempani eivät kasvattaneet minua kapeakatseisesti, vaan antoivat minun muodostaa omanlaiseni tavan olla tyttö. Olin  Ronjan kaltainen lapsi, joka kiipeili puissa, vaelteli metsissä ja pelloilla koiran kanssa, käytti sekä hametta että housuja, tutki hyönteisiä, keräsi kukkia, auttoi isää korjaamaan maatalouskoneita ja äitiä selvittämään lankakerien solmuja. Osaan käyttää niin vasaraa kuin ompelukonetta ja molempien taitojen pitäisi olla täysin riippumatonta siitä, millaisen kirjaimen on saanut henkilötodistukseen.  
  
Minusta on tärkeää kertoa tytöille jo ennen kouluikää, ettei sukupuoli ole rajoite jonkin asian tekemiselle. Olen kapinallinen tyttö ja suosittelen tätä kirjaa kaikille vanhemmille. Lukekaa tätä lapsillenne, antakaa heille laaja kirjo mahdollisia tulevaisuuksia, älkää rajoittako heidän mielikuvitustaan, unelmiaan ja mielenkiinnonkohteitaan, sillä ne ovat toteutettavissa.
     
Naispuolinen faarao kammoksutti ihmisiä. Mitä jos hänen menestyksensä rohkaisisi muitakin naisia havottelemaan valtaa? (s. 62)
  
        
Arvosana:
    
Takakannesta:
Tavanomaisten prinsessasatujen sijasta tässä ihanassa iltasatukirjassa tutustutaan sataan todelliseen tyttöön ja naiseen, jotka ovat muuttaneet maailmaa tai oman elämänsä rohkeasti ja lupaa kyselemättä. He ovat eläneet kauan sitten tai he elävät nyt: he ovat hallitsijoita, merirosvoja, taiteilijoita, urheilijoita, astronautteja, tieteilijöitä, tai ihan tavallisia ihmisiä, jotka ovat tehneet jonkin pelottoman valinnan.
  
Loisteliaan kuvituksen ovat toteuttaneet 60 kuvittajanaista eri puolilta maailmaa. Iltasatuja kapinallisille tytöille on kirja kaikille lapsille, joiden toivot kasvavan itsenäisiksi ja toisia kunnioittaviksi ihmisiksi.
       
Suomentanut: Maija Kauhanen, 212 sivua, S&S 2017
    
Alkuperäinen nimiGood Night Stories for Rebel Girls (2017)
  

lauantai 9. joulukuuta 2017

Kirjabloggaajien joulukalenteri - Luukku 9 | Matt Haig: Poika nimeltä Joulu

Joulukalenterin teemakuvake on tänä vuonna minun käsialaani.
   
  
Alla on Spotifyn soittolista, jolta löytyvillä joulumusiikkisuosikeillani voit virittäytyä tämän luukun lukemiseen. 
  
  
   
"Edessäsi on parhaillaan joulupukin todellinen tarina."
  
   
Aula & Co on vielä varsin nuori, pienempi kustantamo, jonka julkaisuvalinnat ovat todella tuoreita ja kiinnostavia. Niin kuin tämä viime vuonna ilmestynyt, kannessaan uudeksi jouluklassikoksi nimetty Matt Haigin Poika nimeltä Joulu. Teos on hiljattain saanut jatkoakin, Tyttö joka pelasti joulun. Haigilta on aiemmin suomennettu myös Radleyn perhe (Atena, 2011). 
  

Luetko yhä kirjaa?

Hyvä. (Tontut olisivat sinusta ylpeitä.)

Aloitetaan sitten... (s. 7)

  
Mietin, mistä haluaisin luukussani kirjoittaa ja ensimmäisenä nousi mieleen tämän teoksen kansikuva. Niinpä varasin sen kirjastosta ja luin marraskuun lukumaratonissa. Oli yllättävää, että vaikka kirja onkin alunperin ilmestynyt englanniksi, se sijoittuu Suomeen! Teoksen päähenkilö on 1700-luvun lopulla elävä Nikolas-niminen poika, josta vuosia myöhemmin tulee joulupukki.
 
Et ehkä kutsu häntä joulupukiksi. 
Ehkä käytät hänestä toista nimeä.  
Santa Claus tai Father Christmas tai Sinterklaas tai Papa Noël tai Weihnachtsmann tai Ded Moroz tai Julgubbe tai Jouluvana tai Outo isomahainen mies joka puhuu poroille ja tuo lahjoja. -- Jos olisit tonttu, kutsuisit häntä kuitenkin Joulu-ukiksi, sillä se on hänen oikea nimensä. (s. 3)
 
Nikolas tulee hyvin köyhästä perheestä. Hän asuu koko Suomen toiseksi pienimmässä mökissä ainoana ystävänään Miika-niminen hiiri. Hänellä on vain yksi lelu, naurisnukke, jonka muutamia vuosia aiemmin kuollut äiti on tehnyt. Hänen isänsä on puunhakkaaja. Kun isälle tarjotaan hyväpalkkaista työtä, jonka pitäisi kestää vain pari kuukautta, hän tarttuu tähän oljenkorteen. Nikolaksesta tulee huolehtimaan perinteinen lastenkirjallisuuden täti, eli hyvin ilkeä sellainen. Niinpä ei ole yllättävää, että Nikolas lopulta lähtee etsimään isäänsä, jota ei kuulu takaisin pohjoisesta.
  
  
Seikkailunsa aikana Nikolas tapaa poron, jota auttamalla saa tästä uuden ystävän. Nikolas on aina uskonut tonttuihin, mutta kun hän lopulta päätyy tonttukylään, ovat nämä hyvin erilaisia kuin tarinoissa, joita poika rakastaa. Ystävällisen tervehdyksen sijaan tontut ovatkin epäileväisiä ja pitävät poikaa vaarallisena, koska hän on erilainen (eli ei tonttu). Lopulta syy tonttujen äreyteen paljastuu ja Nikolas päättää korjata ongelman. Teoksen loppupuolella hän etsii elämälleen tarkoitusta. 
    
Haigin tyyli on hyvin humoristinen, muistuttaen Roald Dahlia, David Walliamsia ja Andy Stantonia, mutta teoksessa on myös synkempiäkin hetkiä. Tonttujen lisäksi kirjassa on muitakin olentoja, kuten keijuja ja peikkoja, jotka sopivat ehkä paremmin brittiläiseen kuin suomalaiseen mytolgiaan; mutta luovat syvyyttä ihmisiltä näkymättömissä olevaan maailmaan.

Joulupukin syntytarina on kerrottu moneen kertaan, esimerkiksi elokuvassa Joulutarina. Näillä kahdella teoksella on joitakin samankaltaisuuksia, mutta pidin tästä ehkä vähän enemmän. Suosittelen  tämän hauskasti kuvitetun kirjan lukemista, etenkin näin ennen joulua ja se sopii niin lapsille kuin aikuisillekin. 
  
   
Arvosana:
    
Takakannesta:
Tämä tositarina joulupukista todistaa, että kaikki – aivan kaikki – on mahdollista. Jos olet yksi niistä ihmisistä, jotka uskovat, että jotkin asiat ovat yksinkertaisesti mahdottomia, sinun on parasta laskea tämä kirja käsistäsi – se ei ole sinua varten. Se on nimittäin TÄYNNÄ mahdottomia asioita.
  
Poika nimeltä Joulu on seikkailu, joka kaikesta lumesta huolimatta ei jätä ketään kylmäksi. Se on kertomus isästä ja pojasta, lumesta, sieppauksesta, tontuista, hullusta porosta ja pojasta nimeltä Nikolas. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kaukaisen Suomen synkkään ja lumenpeittämään korpeen, jossa erikoiset hahmot ja persoonat elävät erikoista elämäänsä. Lämmin, koskettava, itkettävä ja naurattava jouluseikkailu sopii niin lapsille, nuorille kuin aikuisillekin
     
Suomentanut: Sarianna Silvonen, 280 sivua, Aula & Co 2016
    
Kuvittanut: Chris Mould
  
Alkuperäinen nimiA Boy Named Christmas (2015)
  

perjantai 8. joulukuuta 2017

L. Frank Baum: Ihmemaa Oz

"Tie Smaragdikaupunkiin on kivetty keltaisilla tiilillä."
  
    
Marraskuun lukupiirikirja
  
Näin vuonna 1939 ilmestyneen Ihmemaa Oz -elokuvan ensimmäistä kertaa vasta muutama vuosi sitten. Ihastuin siihen suuresti, vaikka tiesin toki tarinan pääjuonen valmiiksi. Ottaen vielä ajankuvan huomioon, on se todella hienosti toteutettu niin teknisesti kuin sisällöllisestikin. Kirjaa lukiessa ei voinut välttää korvamatoa "Somewhere over the rainbow".
  
Kun L. Frank Baumin kirjoittama teos (aikaisemmin suomennettu myös nimillä Oz-maan taikuri, 1977 ja Ozin velho, 1985) nousi lukupiirissä ehdokkaaksi kuukaudenkirjaksi, olin kiinnostunut viimein lukemaan alkuperäisenkin tarinan. Valitsin luettavakseni Art Housen 2011 julkaiseman Tuomas Nevanlinnan suomennoksen, sillä se tuntui kunnioittavan alkuteosta eniten. Oz-sarjaan kuuluu kokonaiset 15 osaa, joista vain muutama alkupään teos on suomennettu. 
   
  
Dorothy on setänsä ja hänen vaimonsa luona Kansasissa asuva pikkutyttö, joka joutuu koiransa Toton kanssa suureen seikkailuun, kun pyörremyrsky nappaa heidän kotitalonsa mukanaan. Hän päätyy ihmeelliseen, aavikon ympäröimään maahan nimeltään Oz. Eri puolella valtakuntaa asuu erikoisia kansoja ja neljä noitaa, kaksi hyvää ja kaksi ilkeää, ja kaiken keskellä on Smaragdikaupunki, jossa mahtava velho Oz asuu. Teos on perinteinen sinne ja takaisin kertomus, jossa näennäisesti heikon päähenkilön on päihitettävä esteitä ja lopussa kohdattava paha voima. 
  
Noita ei alkanut vuotaa verta, koska hän oli niin ilkeä, että hänen verensä oli kuivunut viimeistä pisaraa myöten jo vuosia aiemmin. (s. 152)
  
Kirjan luettuani katsoin elokuvan uudelleen, sillä se löytyi kätevästi Netflixistä. Arvostan edelleen elokuvaa, joskin huomasin nyt paljon eroja alkuperäiseen teokseen, niin hyvässä kuin huonossakin. Elokuvassa tarina menee pikakelauksella, oikoen joitakin juonenkaaria, mutta lisäten toisiin kiinnostavia näkökulmia. Moni pois jäänyt kohtaus oli mielestäni parannus kokonaisuudelle, vaikka paria pientä ykstyiskohtaa jäinkin kaipaamaan. 
    
Suurimmat erot olivat Dorothyn talolla liiskaaman ilkeän noidan kenkien väri. Elokuvassa ne olivat punaista glitteriä ja kirjassa hopeiset. Elokuvassa Dorothy pääsee takaisin Kansasiin sanomalla kolme kertaa katapäitään yhteen kopauttaen "There's no place like home", kun taas kirjassa hänen taikakenkänsä toimivat kuin peninkulmasaappaat. Yksi iso ero myös se, että elokuvassa seikkailu on Dorothylle unta, saatuaan iskun päähänsä pyörremyrskyn aikana ja kirjassa tyttö oikeasti vierailee toisessa maassa.  
  
"Jos kävelemme tarpeeksi kauas", Dorothy sanoi, "tulemme varmasti jossain vaiheessa jonnekin." (s. 168)
  
Jäin kaipaamaan selitystä, mitä Dorothyn vanhemmille oli tapahtunut (jännää, kuinka paljon lasten- ja nuortenkirjallisuus nojaakaan orpolapsiin, Vihervaaran Annasta Harry Potteriin ja moniin muihin siinä välissä). Peltimetsurin moraalinen kompassi, Hiirikuningattaren tapaus ja deus ex machina Siipisimpanssit herättivät paljon keskustelua lukupiirissä. Hyvä ja paha eivät ole aivan mustavalkoisia, matkanteossa kuluu oikeasti paljon aikaa, unikkopellolle ei kannata nukahtaa ja Ozin ratkaisu auttaa Dorothyn seuruetta olisi ollut tyylikkäämpi, jos se olisi jäänyt tasolle: teillä on jo ominaisuudet, mitä kaipaatte (tai ainakin Pelätillä ja Leijonalla oli). 
  
Taas yksi klassikko luettu pois listalta, mikä on kivaa, sillä onhan tämä merkittävä osa lastenkirjallisuuden historiaa. Millainen olisikaan maailma, jossa ei olisi Pelätintä, Peltimetsuria ja Pelkurileijonaa? Ozin tarina kuuluu mielestäni samaan kategoriaan Liisan seikkailu Ihmemaassa, Peter Pan ja Mikä-mikä-maa sekä Narnia
    
"Se on minun koirani Toto", vastasi Dorothy.
"Onko se tehty pellistä tai täytetty?" kysyi Leijona.
"Ei kumpikaan. Se on... se on ... lihakoira", tyttö sanoi.
(s. 68)
   
Arvosana:
    

  
Takakannesta:
Ihmemaa Oz on kirjoitettu ainoastaan nykyajan lapsien iloksi. Se pyrkii olemaan uudenaikainen satu, jossa on säilytetty hämmästys ja ilo ja josta sydänsurut ja painajaiset on jätetty pois.

Näin luonnehti kirjoittaja L. Frank Baum tarinaansa sen ilmestyessä ensimmäisen kerran vuonna 1900. Sittemmin Ihmemaa Oz on valloittanut lasten sydämet kaikkialla maailmassa ja noussut lastenkirjallisuuden kirkkaimpien klassikoiden joukkoon.

Osa alkuperäisen kirjan viehätyksestä syntyy William Wallace Denslow’n upeista kuvista, jotka julkaistaan nyt ensimmäistä kertaa kirjan suomenkielisen laitoksen osana. Tarinan vaiheiden mukaan väritykseltään vaihtelevan, runsaan kuvituksen lisäksi mukaan on otettu myös 23 alkuperäistä koko sivun kuvaa. Denslow’n kuvien lisäksi tapahtumat piirtää lukijan silmien eteen Tuomas Nevanlinnan taidokas käännös.

Pyörremyrsky tempaisee Dorothyn ja Toto-koiran mukaansa ja kuljettaa heidät Kansasista Ozin ihmemaahan. Maan asukkaat pitävät Dorothya voimakkaana noitana, mutta tytön ainoa toive on palata kotiin Em-tädin ja Henry-sedän luo.

Dorothy lähtee etsimään apua Smaragdikaupungissa asuvalta Ozin velholta. Yksi kerrallaan hänen seuraansa liittyvät Pelätin, Peltimetsuri ja Leijona. Matka on vaikea ja vaarallinen, mutta siitä selviydytään ystävyyden, älyn ja rohkeuden avulla. Lopulta ystävykset saapuvat outoon Ozin linnaan, jossa mikään ei ole sitä miltä näyttää...
     
Suomentanut: Tuomas Nevanlinna, 261 sivua, Art House 2011
    
Alkuperäinen nimiThe Wonderful Wizard of Oz (1900)
  

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia

"- No voi sun pärhhana! Siinä vasta hieno präntti. Tuo pittä kaikkien ossa lukke."
  
     
Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 8. Suomen historiasta kertova kirja
   
Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historia oli lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia ehdokkaana. Palkinto meni Sanna Manderin teokselle Avain hukassa. Kunnas nousi kuitenkin yleisön suosikiksi. Tämäkin historian kirja kertoo, kuinka ruotsalainen Suomi oikeasti onkaan. 
  
(Kaarle XI:n) aikana muinaismuistoja alettiin vaalia, tehtiin ensimmäinen ruotsalainen kansanlaulu- ja satukokoelma ja kerättiin vanhoja islantilaisia saagoja. (s. 41)
    
Koiramäen Suomen historia on hyvää luettavaa lasten lisäksi myös aikuisille. Ainakin minä löysin kirjan sivuilta monta faktanmurusta, joita en muista aikaisemmin kuulleeni (esim. että 1601 katovuosi johtui perulaisen tulivuoren purkauksesta vuotta aiemmin). Toki joukossa on koiramäkeläisten fiktiivistä tarinaakin, mutta historian merkkihetket ja eri hallitsijoidet elämänvaiheet lienevät ihan pätevää tavaraa. 
  
Kristiina (Kustaa II Aadolfin tytär) pukeutui mielellään miesten vaatteisiin ja käyttäytyi muutenkin miehekkäästi. Hän oli mainio miekkailija ja innokas metsästäjä. (s. 40)
  
Teos alkaa Agricolasta ja Suomen kirjakielestä ja päättyy Runebergiin. Välissä käydään läpi sotien kirjoma historiamme niin Ruotsin kuin Venäjänkin vallan aikana. Sodat on kuvattu mahdollisimman vähän väkivaltaa ja verenvuodatusta näyttäen. Naisia on mukana vain muutama, siis monien aiempien teosten tapaan historia on hyvin maskuliininen, vaimot, äidit ja siskot ovat jääneet suurmiesten varjoon. Itsenäisyyden aikaan ei teoksessa ehditty, mutta se tekee teoksesta ehkä paremmin aikaa kestävän, koska ei alleviivaa Suomi 100:a. 
   
- Kunpas joskus tulisi sekin aika, että Suomi olisi kokonaan vapaa maa. (s. 73)
     
        
PS. Kuka muu bongasi Aku Ankan vilahtavan teoksessa?
  
Takakannesta:
Osaatko kuvitella millaista elämä oli Suomessa esi-isiemme aikaan, kun maata hallitsivat Kaarlet, Juhanat, Kristiinat, Kustaat ja muut kruunupäät? Aapinen oli vielä kirjoittamatta, haarukka uusinta muotia, ja sotimaan lähdettiin nuijat aseina.
  
Nuijasota ja noitavainot, hatut ja myssyt, tanssit ja turnajaiset, kreivin aika! Lähde seikkailulle entisaikain Suomeen. Samalla saat kuvan pienen sisukkaan kansamme menneisyydestä 1500-luvulta 1800-luvulle.
  
Mauri Kunnas herättää historian henkiin tavalla, josta nauttivat kaikki lapsista aikuisiin. Seitsemän koiraveljestä ja Koirien Kalevala ovat saaneet rinnalleen komean suurteoksen.
      
80 sivua, Otava 2017
  

tiistai 5. joulukuuta 2017

Jukka Laajarinne: Multakutri ja suon salaisuus

"Multakutri kuljeskeli mielellään metsässä, kiipeili puihin ja kivien päälle, 
kahlaili ojissa ja tutki jokaisen löytämänsä luolan."
    
   
Jukka Laajarinteen kuvakirja Multakutri ja suon salaisuus on varmasti parhaiten mieleenjäävä lastenkirja, mitä olen tänä vuonna lukenut. Jopa miehenikin oli siitä kiinnostunut. Ja syy löytyy tästä kuvasta:
  
  
Tämän pienen, söpön, sinisen Kuklu-hahmon esikuva on nimittäin H.P. Lovecraftin luomassa mytologiassa ja erityisesti muinaisessa Cthulhu-olennossa. Aivan loistava ja rohkea veto ottaa hahmo osaksi suomalaista kuvakirjahistoriaa. Nostan hattua Laajarinteelle, kuvittaja Elina Warstalle ja kustantajalle (WSOY).
    
Tarina on muutoinkin kiehtova, sillä Multakutrin nimi leikittelee klassisessa satuhahmolla ja tytön luonne on rohkea, itsenäinen ja seikkailunhaluinen. Olenkin kaivannut lastenkirjoihin lisää tällaisia Ronjamaisia tyttöhahmoja, joihin samaistuin lapsena vahvasti eli ei niitä ainaisia prinsessoja (aiheesta on kirjoittanut myös Nörttityttöjen blogissa Anna-Leena Korpijärvi). Pitääkin seuraavaksi ottaa luettavaksi S&S:n tuore käännös, Iltasatuja kapinallisille tytöille
 
Multakutri haluaisi koiran, mutta hänen perheensä on hyvin köyhä. Tarina alkaa sillä, että joku on syönyt yhden perheen kanoista ja Multakutri lähtee metsään etsimään marjoja ja sieniä aamiaiselle. Mutta käykin niin, että metsässä on riehunut jokin ja syönyt kaiken. Sammaleet on myllätty ja puita on poikki.
 
"Kuka kumma täällä on tehnyt tuhojaan?" Multakutri henkäisi.
  
Kirjassa on jännitettä, mutta se ei ole liian pelottava, ja tarinan loppu oli ihastuttavan yllättävä. Suosittelenkin tätä tytöille ja pojille, ikävuosien 5-8 välillä. Ainoa miinus tarinassa on se, että se on niin lyhyt. Olisin mielelläni lukenut kolme kertaa pidemmänkin tarinan. 
  
Arvosana:
      
Takakannesta:
Pienen tytön on tehtävä, mikä pienen tytön on tehtävä!
  
Multakutrin kotipihassa on tapahtunut kummia. Päättäväinen tyttö saapastelee metsään ottamaan selvää, mistä on kyse. 
  
Palkittujen tekijöiden, Jukka Laajarinteen ja Elina Warstan tiivistunnelmainen satu sisältää kutkuttavia oivalluksia ja yllätyslopun.
   
32 sivua, WSOY 2017

maanantai 4. joulukuuta 2017

Bjørn Sortland, Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Kirja kuusi: Salaisuus

"Isä kertoi toisestakin elokuvasta. Sen nimi oli Terminaattori. Siinä koneet ottivat vallan, käyttivät ihmisiä hyväkseen ja yrittivät tuhota maapallon. Kaikkien mielestä oli naurettavaa edes kuvitella, että niin voisi käydä, isä sanoi. Mutta nyt... nyt niin on kuitenkin käynyt."
  
     
Tartuin haikein mielin Timo Parvelan, Bjørn Sortlandin ja Pasi Pitkäsen luoman Kepler62-sarjan viimeiseen osaan, Salaisuus. Mahtavaa, kun sarjaa ilmestyi kaksi osaa vuodessa, vaikka ihmettelinkin usein, kuinka pitkä pohjustus uudelle planeetalle muuttamisessa oli. 
  
Olikin todella mahtavaa, kun tätä bloggausta kirjoittaessani luin tiedotteen, että sarja jatkuu! Syksyllä 2018 alkaa toinen tuotantokausi, Kepler62 - Uusi maailma. Ensimmäisen osan kansikuva on huikea! Tuntuu oudolta, että keväällä ei tule uutta Kepler-kirjaa, mutta nyt on maltettava odottaa vähän pidempään. Odotukseni ovat korkealla jatkon suhteen. 
   
   
Kuudes osa Kepler62-sarjaa oli aika hämmentävä. Se oli kerronnaltaan sarjan heikoin ja loppua kiirehdittiin mielestäni liikaa. Tieto sarjan jatkumisesta saakin minut harkitsemaan mielipidettäni uudelleen. Kaikkea ei siis tarvinnutkaan kertoa vielä, koska tekijöillä oli tiedossa, että maailmaan tullaan tutustumaan vielä lisää. Kuvitus oli kuitenkin, kuten aina, lumoavaa. Teoksen pääkirjoitusvastuu oli tässä osassa Sortlandilla, eli lukija seuraa tapahtumia Marien näkökulmasta.
  
Pitkään minun elämäni keplerillä oli kuin hauskaa elokuvaa. Epärealistista mutta hauskaa. Istun lattialla hienossa sairastivassa, joka on kuin suoraan Star Warsista. Jos yrittäisin kertoa, mitä kaikkea minulle on tapahtunut, kukaan ei varmaan uskoisi. Minä, neljätoistavuotias tyttö, olen matkustanut maapallolta toiselle planeetalle, 1200 valovuoden päähän. (s. 21)

   
Tässä osassa paljastuu kuka tai mikä ylimääräisessä kapselissa matkusti, mikä oli viruksen tarkoitus ja jäävätkö kahden aluksen tuomat lapset planeetan ainoiksi asukkaiksi. Entä mitä tapahtuu kuiskaajille? Vielä on paljon salaisuuksia ratkaistavaksi uudesta maailmasta. 
  
   
Suuri kiitos tekijöille tästä sarjasta, jota niin lapset kuin aikuisetkin ovat ahmineet. Olen kuullut todella monelta taholta, kuinka nämä kirjat ovat maistuneet myös vähän tai ei ollenkaan lukeville lapsille ja vieläpä sukupuolesta riippumatta. Olenkin suositellut sarjan hankkimista koulukirjastoihin. Kustantaja voisi myös ottaa uusintapainokset sarjan alkupään osista.
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Suosikkisarjan huikea päätösosa!
  
Suosittujen tekijöiden Kepler62-avaruusseikkailu saa yllätyksellisen lopun.
  
Maapallon luonnonvarat ovat hupenemassa. Siksi Hallitus on lähettänyt joukon lapsia kauas avaruuteen tutkimaan maapallon kaltaista planeettaa, jolla elämä olisi mahdollista. 
  
Paniikki on vallannut retkikunnan. Asevarasto on tyhjennetty ja vastalääkkeet on kätketty lapsilta. Ylimääräisen kapselin salamatkustaja on ilmiselvästi kaiken takana, ja hänen henkilöllisyytensä on yllätys kaikille. Pitääkö mikään Kepler62-projektissa enää paikkaansa? Salaisuudet paljastuvat yksi toisensa jälkeen.
      
Suomentanut: Outi Menna, 189 sivua, WSOY 2017
    
Alkuperäinen nimiKepler62 - Hemmeligheten (2017)
  
Kepler62 on luettu myös täällä: Kirjavinkit, Kirjahilla
  
Sarjassa ovat ilmestyneet:
  1. Kutsu (kevät 2015)
  2. Lähtökaskenta (syksy 2015)
  3. Matka (Kevät 2016)
  4. Pioneerit (Syksy 2016)
  5. Virus (Kevät 2017)
  6. Salaisuus (2017)

lauantai 2. joulukuuta 2017

Marraskuun luetut, joulukuun lukusuunnitelmia

   
Joulukuu! Se tarkoittaa paitsi jouluaaton lähestymistä, myös kuukauden koosteen kirjoittamista. Päivä lyhenee edelleen ja valoisaa aikaa on täällä Oulussa enää vain silmänräpäys. Ja lumisadepäivinä valoisa tarkoittaa parhaimmillaankin harmaata. Onneksi on keinovaloa. Olenkin viritellyt paljon jouluvaloja ympäri asuntoa poikkeuksellisen paljon tänä vuonna, kun pitkästä aikaa löysin joulufiiliksen. 
  
Hankittiin miehen kanssa ensimmäinen kuusemme, valkoinen kestoversio 180cm, 455 oksaa (oli Halpa-Hallissa tarjouksessa 25€). Kaksi viikkoa saanut nauttia jo siitä, joskin meidän makuisia koristeita on ollut haastavaa löytää ja etenkin kuusenkoristeita on aika vähän missään. Ostin perjantaina uuden led-kynttilän (jossa kynttilävahasta tehty pinta), mutta mokomassa on kosketusvika, niin täytyy käydä maanantaina vaihtamassa se. 
   
Marraskuussa oli kirjailija Karo Hämäläisen luotsaama, jo perinteeksi muodostunut 30 sivua päivässä lukutempaus ja vaikka en laittanutkaan ylös tarkkoja sivumääriä, niin joka päivä tuli luettua tavoitteen verran ja vähän enemmänkin. Parhaita hetkiä vietin Tien ja Poika nimeltä Joulun parissa.  Tässäpä listaa kaikesta, mitä luin (bloggaamattomien pino kasvaa, mutta yritän päästä osasta eroon jouluun mennessä, olen esim. suunnitellut lastenkirjaviikkoa):
  
Marraskuun luetut: 7 kirjaa, 1958 sivua
  • L. Frank Baum: Ihmemaa Oz
  • Bjørn Sortland, Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Kirja kuusi: Salaisuus
  • Cormac McCarthy: Tie
  • Affinity Konar: Elävien kirja
  • Ransom Riggs: Kolkko kaupunki
  • Matt Haig: Poika nimeltä Joulu
  • Juha-Pekka Koskinen: Haavekauppias
    
Uusi (käytetty) tuolikin pääsi kuvaan.
Sain tämän ilmaiseksi kierrätysryhmästä.
Lukulistalla on seuraavanlainen kattaus:
  
• Kiera Cass: Perijätär
• Sini Helminen: Kiven sisässä
• JK Rowling: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat
• Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
• Philip Pullman: Kultainen kompassi
• Justin Cronin: Peilikaupunki
  
Näistä tartun ensimmäiseksi Kultaiseeen kompassiiin, joka on Facebookissa ylläpitämäni Lukutoukat ja kirjanörtit -ryhmän joulukuun kimppalukuteos. Tervetuloa mukaan!
   
Joulukuun ensimmäiseksi luetuksi teokseksi kirjaantui Mathias Malzieun Sydämen mekaniikka, joka on joulukuun lukupiiriteos. Luin teoksen viimeiset 50 sivua joulukuun puolella. 
  
Kirjabloggaajien joulukalenterin ensimmäinen luukku avautui Kirjasähkökäyrä -blogissa. Joka päivä aattoon asti yksi kirjabloggaaja julkaisee luukkupostauksen klo 12 mennessä. Minä suunnittelin tämän vuoden kalenterikuvakkeen.
 

 
Suomi(ko) 100 -kooste
  
Klassikkojen lumoissa -blogi haastoi viime vuonna lukemaan vaiennetuista ihmisryhmistä kertovaa, suomalaista kirjallisuutta. Nämä luin:
 

  

torstai 30. marraskuuta 2017

Cormac McCarthy: Tie

"Päivät laahustivat ohitse kenenkään pitämättä niistä lukua, kirjaamatta niitä aikakirjoihin."
  
   
Marraskuun kimppalukukirja Lukutoukat ja kirjanörtit -ryhmässä
  
Cormac McCarthyn Tie on uinunut hyllyssäni muutaman vuoden, mutta hyvää kannattaa odottaa. Voin sanoa jo tähän alkuun, että Tie on varmasti melankolisin teos, jonka olen lukenut, minkä lisäksi se on myös mahdottoman hyvä. McCarthylla on todella vähäeleinen kirjoitustyyli. Teoksessa ei ole lukuja, eikä sen päähenkilöitä (isää ja poikaa) ole nimetty. Kun tähän erikoiseen tyyliin tottuu alkusivuilla, teos lukee kuin itse itsensä. 
   
Hengettömät ajalliset tuulet kuljettivat edesmenneen maailman tuhkaa sinne tänne tyhjyydessä. (s. 13-14)
   
Maailma on tuhoutunut, kaikkialla on tuhkaa, suurin osa ihmisistä on kuollut ja jäljelle jääneet ovat vinksahtaneet tavalla tai toisella. Isä ja poika vaeltavat kohti etelää, sillä maailma on päivä päivältä kylmempi. Lumi on tuhkasta harmaata ja ruokaa on vaikeaa löytää. Kaksikolla on kuitenkin tuuria: aina kun nälkäkuolema uhkaa, löytyy jostain syötävää. Tällä kertaa ratkaisu ei tunnu deus ex machinalta, vaan antaa valon pilkahduksen muutoin synkkään kirjaan. 
  
Montako ihmistä luulet että on hengissä? 
En minä tiedä kuinka paljon ihmisiä on, hän sanoi. En usko että kovin paljon. (s. 209)
  
Kerronnassa on välillä takaumia ajalta ennen pojan syntymää, kun maailma ei vielä ollut tuhoutunut. Tarkkaa syytä nykytilalle ei anneta, mutta mies mainitsee yhdessä muistossaan valon välähdyksen, sarjan tärähdyksiä ja etäiset palavat kaupungit, eli oletan, että maailmanloppu tuli ydinsodan muodossa. Se selittäisi myös kylmenevän sään. Tuhon syy ei kuitenkaan ole kirjassa merkittävää, vaan isän ja pojan suhde maailmassa, jonka lähihistoria on lapselle vain tarina ja eloonjääminen vie kaiken energian. 
  
Vaikka he näkivät eri maailmat, he tiesivät saman. Että juna seisoisi siinä hiljalleen hajoamassa ikuisuuden loppuun ja että yksikään juna ei enää kulkisi enää. (s. 155)
  
Olen nähnyt teoksen pohjalta tehdyn elokuvan muutama vuosi sitten. Se ei kuitenkaan tehnyt kovin kummoista vaikutusta, vaikka Viggo Mortensen näyttelikin isää. Kirja oli minulla paljon parempi kokemus. Suosittelen lukemaan tämän, vaikka en osaakaan sanallistaa miksi. On vain todella hyvä lukukokemus. 
  
Niin kajahtelivat hiljaisuudessa maan minuutin ja sen tunnit ja päivät ja sen vuodet loputtomiin. (s. 7)

Arvosana:
    
Takakannesta:
Tuhon jälkeen tulee hiljaisuus
  
Pimeä, tuhkan peittämä maisema. Puut ovat lehdistä paljaat, tuulella ei ole mitä liikuttaa ja on hiljaista. Isä ja poika vaeltavat palaneen maan läpi kohti etelärannikkoa. Mukanaan heillä on vain vaatteensa, kellareista löydettyä ruokaa, revolveri – ja toisensa.
  
Mestarillisen lakonisesti, vähäeleisyyden voimaan luottaen Cormac McCarthy kuvaa kahden ihmisen arkea maailmassa, jossa elämä on elämisen arvoista vain vaivoin. Kuten lumihiutaleet putoilevat mustaan maahan kuin armon muistutuksena, laskeutuvat sanat tämän romaanin sivuille. José Saramagon ja Samuel Beckettin romaaneihin verrattu Tie luo katseen allegoriseen, mutta mahdollisen kautta realistiseen maailmaan.
     
Suomentanut: Kaijamari Sivill, 245 sivua, WSOY 2008
    
Alkuperäinen nimiThe Road (2006)
  

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Lukumaraton 26.11.

Tällä kertaa maratonia emännöi Carry on Reading -blogin Henna.
  
Tällä kertaa maratonin aloittaminen siirtyi sunnuntaille, vaikka yleensä maratoonaan jo launtaisin. Eilinen meni anopin ja kälyn tyttörineen kanssa hyvää ruokaa syöden sekä parista kirjasta muistiinpanoja tehden. Toinen teoksista oli tämänpäiväisen lukupiirin kirja Frank L. Baumin Ihmemaa Oz ja toinen Facebookissa, Lukutoukat ja kirjanörtit ryhmässä vetämäni marraskuun kimppaluvun kirja Cormac McCarthyn Tie. Näistä pian myös blogissakin juttua tulossa. Mutta siis maratoniin. 
  
  
Ensimmäisenä kirjanani on jo aiemmin tällä viikolla aloitettu Matt Haigin Poika nimeltä Joulu, josta lisää jouluun puolella. Pinossa olisi varattuna myös joulukuun lukupiirikirja Mathias Malzieun Sydämen mekaniikka ja JP Koskisen Haavekauppias. Tavoitteena olisi saada kaksi kirjaa loppuun. 
  
  
Aloitin maratonin sunnuntaina klo 20:00. Jatkoin siis Poika nimeltä Joulua sivulta 58.

Maanantaina klo 7:00 - 222 sivua luettu. Sain luettua Poika nimeltä Joulun loppuun ennen töihin lähtöä ja aloitin JP Koskisen Haavekauppiaan.
 
   
Klo 20:00 Haavekauppias luettu, sivuja yhteensä 370. Kiitos maratonin emännöinnistä!

perjantai 17. marraskuuta 2017

Marraskuun puolivälin kuulumisia

   
Marraskuussa ei ole ilmestynyt montaakaan bloggausta, vaikka luettujen pino huojuu työpöydällä. Syy tähän on ollut töiden lisäksi NaNoWriMossa (National Novel Wiriting Month), tempauksessa jonka ideana on marraskuun aikana kirjoittaa kokonainen romaani, 50 000 sanaa. Olen nyt mukana kolmatta kertaa, osallistuen aiemmin vuosina 2011 ja 2014. Tähän on siis kulunut kirjoittamisaikaani. 
  
Aivan päivätahtiin en ole sanamäärissä päässyt, mutta päätinkin, että minulle tärkeämpää on kirjoittaa joka päivä edes vähän. Tällä hetkellä sanoja on kasassa vähän vajaa 5000, mutta jatkan kirjoittamista kunnes saan teoksen loppuun, tarkoittipa se enemmän tai vähemmän kuin 50 000 sanaa. NaNo-blogissani olen kertonut jotain tarinani maailmasta, mutta lyheesti kyseessä on jo n. 2005 ensimmäisen kerran työn alla ollut fantasiatarina, johon tällä kirjoituskerralla on tullut mukaan yllättävän vahvoja feministisiä teemoja - eikä se haittaa ollenkaan.
  
Vielä nimettömän tarinan päähenkilöinä on kaksi siskoa (iältään n. 20 ja 18), jotka ovat asuneet lähes koko ikänsä luostarissa. Heille selviää, etteivät he olekaan orpoja ja tämän jälkeen lähtevät luostarista etsimään perhettään. Mukana seikkailussa on monenlaisia kuninkaallisia, magiaa, myyttisiä olentoja, kaunista luontoa ja raunioita menneestä maailmasta. Lopussa on toki luvassa myös taistelu pahaa vastaan. Ensimmäisen version ja tämän version välillä on toivottavasti tapahtunut paljon positiivisita tarinalle ja kirjoitustyylikkekin. Haluaisin jossain vaiheessa koettaa siipiäni ja lähettää tekstini muutamalle kustantajalle. Sitä ennen tarinaa on toki kirjoitettava lisää ja hiottava kokonaisuutta useampaan otteeseen. Mutta ehkä joskus. :)
   
Tällä kertaa myös mieheni lähti yllätyksekseni mukaan kirjoitusurakkaan ja hän on saanut kasaan omaan Nanoonsa paljon enemmän sanoja kuin minä. Iltaisin olemme keskustelleet tarinoiden kirjoittamisesta, pohtineet erilaisia tapoja, kuinka suomalaiset käyttävät magiaa hänen luomassaan maailmassa ja hihitelleet onnistuneille kohdillemme. Lainasimme kirjastosta kymmeniä tietoteoksia inspiraatioksi ja faktojen tarkastamiseksi. Tämä on ollut hauskin NaNo-kertani. Loput bloggauksesta onkin sitten mieheni käsialaa, eli ensimmäinen Vieraskynä-artikkeli blogissani, olkaa hyvä:
  
  
Niina on ottanut osaa NaNoWriMo:on jo aikaisemmin ja minullakin on ollut mietinnässä kirjoittaa novellia tai romaania jo useamman vuoden ajan. Heitin hänelle Helsingin Kirjamessuilla vitsinä, että voisin osallistua tänä vuonna, mikä johti sitten siihen että miksipäs en niin tekisi. Jo ensimmäisenä päivänä huomasin, että hitto tämähän on hieman liiankin hauskaa seikkailla omassa maagisessa maailmassa. Se on alkanut elämään omaa elämäänsä. Tulee itsellekin yllätyksenä minkälaisia asioita siellä tapahtuu.
  
Minulla on ollut jo pitkään 3-4 eri tarinaa mielessä, jotka haluaisin kirjoittaa. Päädyin tähän tarinaan, koska se on muodoltaan ehkä ideoista helpoin toteuttaa, sillä minulla ei ole hirveästi kokemusta kirjoittamisesta, varsinkaan suomeksi. Aikaisemmin olen kirjoittanut kaiken englanniksi. Olemme fiilistelleet yhdessä kirjoittamista ja lainanneet kirjastosta varmaankin puolen sataa tietokirjaa idea- ja lähdemateriaaliksi. Niina murskasi tekstejäni jo yliopiston kursseilla ennen kuin aloimme seurustelemaan, joten myös tällä kertaa hän editoi tekstiä lukukelpoiseksi ja heittelee ideoita ja parannuksia.
  
Kirjoittamani tarina on maagista realismia höystettynä suomalaisella itseironialla ja synkällä huumorilla. Tarinan päähenkilö on Akabus -niminen velho nykypäivän Helsingissä, joka vilisee peikkoja, citytonttuja ja ties mitä otuksia suomalaisesta ja pohjoismaisesta mytologiasta. Kaikki on totutusta vähän vinksallaan ja kansanperinteen hahmot ovat sopeutuneet elämään salassa 2000-luvulla. Taikuus perustuu tuossa maailmassa uskoon ja osittain myös tunnetiloihin. Heitänkin tähän väliin lyhyen lainauksen työn alla olevasta tekstistä:
  
Akabus raivosi isänmaallisuuden tuli rinnassaan “TUNTEMATON SOTILAS! SUOMI 100! ROKKA! PERKELE!”, kun magian hyökyaalto purkautui hänestä kädessään olevaan jääkiekkomailaan ja täytti siinä roikkuvan nokialaisen kirkkaalla valolla. Maaginen räjähdys vavisutti koko Isosaarta ja paiskasi Akabuksen taaksepäin maahan. Hän pinkaisi kuitenkin saman tien pystyyn jaloilleen ja hänen kaikki kivut olivat kadonneet kuin salamaniskusta. Adrenaliinin ja muinaisen taikuuden koktaili oli aika pirun hyvä kipulääke. Hänen silmänsä osuivat maahan pudonneeseen, nyt täysin päreiksi menneeseen, taikasauvaansa ja pirstoutuneeseen puhelimeen; nokialainen oli pelannut viimeisen matopelinsä.
  
Akabus ei kaupunkilaisjunttina oikein usko mihinkään, joten hänellä on vaikeuksia magian käytössä. Mutta kuten yllä olevasta lainauksesta näkee niin myös moderneinkin tahvo voi uskoa suomalaisten isänmaallisuuteen ja jääkiekkomenestykseen ja ammentaa tätä tunnetta taikuuteensa. Akabus onkin lätkämantikko ja käyttää taikasauvanaan mailaa. Vanhan nokialaisen puhelimen taas uskotaan olevan tuhoutumaton ja hän käyttää sitä osana suojelustaikaa.
  
Tänään pitäisi olla reilu 25000 sanaa kasassa, mutta minulla on vasta vajaa puolet tuosta. Tarinan ja sen rakenteen luontiin on mennyt paljon aikaa, mutta nyt olen päässyt hyvään, noin 20 sivua viikossa vauhtiin. Se mahtuu myös muuhun elämän menoon ja pyrkimyksenä on kirjoittaa tarina romaaniksi asti eikä se ole minulle pikajuoksu vaan tasainen maraton. NaNoWriMo kuukauden jälkeen on tarkoitus siis jatkaa sitä loppuun asti ja ehkä eteenpäinkin?

maanantai 13. marraskuuta 2017

Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus (Flavia de Luce #7)

"Viileä tuulenhenkäys tarttui kuolleisiin lehtiin ja liikutteli niitä polulla, niin että niistä
lähtevä kaamea hankausääni kuulosti siltä kuin unohdetun alamaailman mädäntyneissä ruumisarkuissa olevat luut olisivat alkaneet liikkua."
  
     
Arvostelukappale
   
Alan Bradleyn ihastuttavan Flavia de Luce -sarjan seitsemäs osa Nokisen tomumajan arvoitus tuli ahmaistua lähes yhdeltä istumalta. Vaikka edellisestä osasta, Kuolleet linnut eivät laula, tuli silloinen suosikkini, nyt tuntuu, että tämä oli vieläkin hienompi lukukokemus.
   
Tässä osassa Flavia nimittäin lähetetään Kanadaan tyttöjen sisäoppilaitokseen, ja jo ensimmäisenä päivänä hänen siellä ollessaan löytyy savupiippuun piilotettu ruumis tytölle osoitetusta huoneesta. Kirjassa selvitellään siis tuttuun tapaan vainajan kohtaloa, mutta samalla opitaan lisää niin Flaviasta kuin tämän erikoisesta suvusta. Olipa teoksessa jopa yllättävä viittaus Suomeenkin. 
    
Nimeni lausutaan "fleivia", ei "flaviia", sanoin. (s. 90)
   
Nautin jälleen kerran Bradleyn taidokkaasta sanankäytöstä, jota Maija Heikinheimo on hienosti kääntänyt. Esimerkiksi kohta, jossa Flavia menee neiti Bodycoten tyttökoulun kirjastoon (lainaus alla). Kirjailija on myös heitellyt kelpo joukon kirjallisuusviittauksia (kuten aina) Pikku naisista Liisan seikkailuihin peilimaassa ja Annan nuoruusvuosista Peter Paniin . Myös dekkaripuolelta tutut Agatha Christie ja Neiti Etsivä on mainittu.
  
Astuin sisään ja sieraimeni täyttyivät ummehtuneesta ilmasta, melkein kuin kirjat hengittäisivät unissaan tuulettamattomassa huoneessa. (s. 376)
  
Toivottavasti huhtikuussa ilmestyvässä seuraavassa osassa, Kolmasti naukui kirjava kissa, kerrotaan lisää fasaanipaistileivistä ja peltokanalinnuista. Kirjalla on ihana nimi ja kansi, enkä malta odottaa, etä saan sen käsiini. Ja kuten arvelinkin jo ennen kuin luin tämän osa, ei de Lucejen kotikartanoa Buckshawta ole unohdettu, vaan se lienee tavalla tai toisella mukana Flavian seuraavassa seikkailussa. Suosittelen lämpimästi tututumaan sarjaan, jonka kaikki osat löytyvät järjestyksessä bloggauksen lopusta.
  
"Oletpa sinä erikoinen tyttö, Flavia de Luce." (s. 124)
     
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Karkotettu! Näin kohta 12-vuotias kemisti ja harrastelijasalapoliisi Flavia de Luce suree kohtaloaan merimatkalla Kanadaan Miss Bodycoten tyttökouluun. Asiaa ei auta, vaikka isä ja Felicity-täti ovat selittäneet koulutuksen kuuluvan suvun perinteisiin, olihan Harriet-äitikin käynyt samaa koulua. Yhtä kaikki, Flavia on omasta mielestään kuin matkalla rangaistusvankilaan.
 
Vaan minkä lahjan kohtalo tarjoaakaan! Aurinko ei ole vielä edes ehtinyt nousta ensimmäisen koulupäivän aamuna, kun Flavian jalkojen juureen laskeutuu hiiltynyt ja muumioitunut ruumis. Uusien oppiaineiden, opettajien ja koulutovereiden pyörteissä Flavia ei metsästä ainoastaan uhrin henkilöllisyyttä ja kuolinaikaa vaan myös epäiltyjä, motiiveja ja keinoja.
 
Sisäoppilaitoksen huhumylly kadonneista tytöistä, syytetyistä opettajista ja vihollisista yrittää kietoa Flavian vyyhtiinsä. Mutta Flavia jos kuka on tilanteen tasalla moninkertaista mysteeriä ratkaistessaan. Vaan selviääkö samalla Flavian todellinen kohtalo vai antaako se vielä odottaa itseään?
   
Suomentanut: Maija Heikinheimo, 436 sivua, Bazar 2017
    
Alkuperäinen nimiAs Chimney Sweepers Come to Dust (2015)
  
Flavia de Luce on tuttu myös täällä: Mustetta paperilla, Tuijata - Kulttuuripohdintoja, Kirjasähkökäyrä
     
Sarjassa ilmestyneet: