torstai 18. tammikuuta 2018

Lukupiirissä | R.J. Palacio: Ihme

"Minusta Halloween on maailman paras juhla. 

Saan pukeutua naamiaisasuun, saan käyttää naamaria, saan kulkea 
ympäriinsä ihan samanlaisena kuin muutkin naamioituneet lapset 
enkä minä ole kenenkään mielestä oudon näköinen."
  
  
Tammikuun lukupiirikirja
Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan, Seinäjoen kirjaston lukuhaaste: 44. Lue kirja, jossa opiskellaan
  
Alkuvuodesta on tullut luettua todella hienoja kirjoja, tässä yksi niistä. Aivan kuten joulukuun lukupiirikirjan, Ernest Clinen Ready Player One, olen lainannut ja palauttanut lukematta (varauksen takia) myös R.J. Palacion Ihmeen kerran viime vuoden aikana. Tämä todistaa, kuinka lukupiiri on hyvä porkkana lukemiselle ja se auttaa priorisoimaan, mitä lukee. Olen itseasiassa koko lukupiirin vetämiseni aikana (alkaen lokakuusta 2013) jättänyt lukematta vain viisi kirjaa (tammikuun kirja on järjestyksessä jo 53.). 
    
Kuin kompassineula, joka osoittaa aina pohjoiseen, kaikki nuo silmät ovat kompasseja, ja minä olen pohjoisnapa. (s. 229)
  
Ihme kertoo August-nimisestä pojasta, joka on geneettisessä lotossa saanut huonon arvan. Hän on aivan tavallinen poika muutoin paitsi kasvoiltaan. Lukuisten leikkausten jälkeenkään hän ei näytä samalta kuin muut 10-vuotiaat pojat. Ja tästähän toki tulee ongelmia, lähinnä tuntemattomille aikuisille, jotka kavahtavat pojan ulkonäköä. August itse tietää olevansa sisältä ihan samanlainen kuin muutkin: hän pitää Star Warsista ja on reipas lukutoukan alku. 
  
Kirja alkaa siitä, kun Augustin vanhemmat ehdottavat pojalleen, että tämä aloittaisi opiskelun normaalissa koulussa. Tähän asti lukuisien leikkausten ja sairastumisten vuoksi Auggie on käynyt kotikoulua, mutta nyt hänen olisi viimein mahdollista käydä yleisessä koulussa niin kuin muutkin. Aluksi poikaa jännittää kouluun lähteminen ja luokkakavereilla meneekin hetki tottua hänen kasvoihinsa. Auggie on mielekkäällä tavalla ikäisekseen vanhemman oloinen ja hänen kasvuaan sekä muiden oppilaiden suhtautumisen muuttumista on hienoa seurata.
   
Minusta rohkein koskaan tekemäni juttu on se, että ystävystyin Augustin kanssa. (s. 168)
    
Yllätyin, kun kirjassa pääsee katsomaan tapahtumia monen muunkin hahmon silmin: mm. Auggien siskon Olivian sekä parin oppilaan, joihin Auggie tutustuu koulussa. Minusta kirjan kiinnostavin hahmo on Via-sisko, joka on jo lukiossa. Hän on nimittäin jo lapsena tajunnut, kuinka vanhempien huomio ja energia suuntautuu lähes 100% pikkuveljeen, niin että hän on tavallaan kasvattanut itse itsensä elämän ylä- ja alamäissä.
  
Auggien hahmo on aika tyypillinen tällaisissa kirjoissa (esim. John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe, Nicola Yoon: Kaikki kaikessa): päähenkilöllä on jokin sairaus tai lääketieteellinen tila ja hän on tosi urhea sen kanssa, niin kuin nuoren näissä kirjoissa pitää olla - Via antaa kuvan kääntöpuolesta, kuinka sairaus vaikuttaa muihinkin kuin päähenkilöön, millaisia selviytymiskertomuksia ja jopa tunneskaalan synkempiä sävyjä heillä on, vaikka hän rakastaakin Auggieta. 
     
"Äiti? Täytyykö minun pelätä ikuisesti sellaisia ääliöitä? Siis silloinkin kun olen iso. Onko se aina tällaista?" 
"Idiootit eivät katoa maailmasta mihinkään, Auggie." (s. 305)
  
Ihmettä on helppoa suositella kaikenikäisille lukijoille ja hyväksi lukukirjaksi kouluihin. Se kasvattaa myötätuntoa, kykyä katsoa pinnan alle ja auttaa hyväksymään erilaisuutta. Toivottavasti voimme joskus todistaa Auggien äidin olevan väärässä. Ihmeestä tuli elokuva viime vuoden puolella ja se pyörii tällä hetkellä Suomessa, ainakin isoimmissa leffateattereissa. 
  
      
Arvosana:
      
Takakannesta:
"En aio kuvailla, miltä näytän. Kuvittelitte te mitä hyvänsä, minä näytän todennäköisesti pahemmalta."
  
August Pullmanin kasvot ovat pahasti epämuodostuneet. Kotikoulua tähän mennessä käynyt Auggie on nyt aloittamassa viidennen luokan oikeassa koulussa. Se kiehtoo ja se pelottaa. Hän on ihan tavallinen nuori epätavallisten kasvojensa takana, mutta saako Auggie uudet koulukaverinsa uskomaan sen? IHME on kertomus Auggien urheudesta ja uteliaasta asenteesta sekä rohkaiseva tarina ennakkoluulojen kohtaamisesta.
  
R. J. Palacion palkittu esikoisteos on moderni klassikko - hauska, rohkaiseva ja koskettava romaani - jota on vaikea päästää käsistään. Sen haluaa jakaa muiden kanssa ja sen tarina tarttuu syvälle lukijan mieleen.
  
Suomentanut: Inka Parpola, 336 sivua, WSOY 2017

Alkuperäinen nimiWonder (2012)

tiistai 16. tammikuuta 2018

Lukupiirissä | Ernest Cline: Ready Player One

"Nämä kolme sanaa olivat aina viimeinen asia jonka OASIS-käyttäjä näki 
ennen kuin siityi todellisesta maailmasta virtuaaliseen:

READY PLAYER ONE"
  

Joulukuun lukupiirikirja
Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 44. Kirja liittyy johonkin peliin, Spefi-lukuhaaste: 11. Kirjassa pelataan
  
Olen lainannut Ernest Clinen ultimate nörttikirjan Ready Player One kirjastosta ainakin kerran aikaisemmin, mutta en tuolloin ehtinyt lukemaan kirjaa. Niinpä, kun se menestyi vetämäni lukupiirin syksyn kirjojen valintaäänestyksessä, oli viimein aika lukea se. Ja hyvänen aika, pieni epäilykseni kirjaa kohtaan oli aivan turha, sillä se oli todella hyvä. Lisäksi kirjan suomalaisen painoksen kansi on todella onnistunut (kiitos kuuluu Tuomo Parikalle, joka on suunnitellut myös Tuomo Jäntin Verson kannen), ja pidän siitä enemmän kuin useimmista muista versioista, joita katselin Goodreadsissa (alla kollaasi muutamista).
   

Eletään vuotta 2044. Kirjan ideana on, että rikas, erakkomainen ja lapseton pelisuunnittelija James Halliday testamenttaa koko omaisuutensa ja virtuaalitodellisuusmaailma OASISin (Ontologisesti Aistit Sulauttava Ihmiskeskeinen Simulaatio) herruuden sille, joka onnistuu ratkaisemaan kolme tehtävää, jotka hän on suunnitellut. Aarrejahti saa nimensä peleihin piilotetuista salaisuuksista, easter eggeistä (pääsiäismuna) ja palkinnon jahtaajia kutsutaan siksi munastajiksi.

Clinen alter egolta vaikuttavalla Hallidaylla oli pakkomielle lapsuudestaan 1980-luvulla. Niinpä OASIS ja munajahti vilisee viittauksia 80-luvun peleihin, elokuviin, tv-sarjoihin, kirjoihin ja musiikkiin. Välillä viitataan myös vanhempaan ja tuoreempaankin populaarikulttuuriin, kuten Doctor Whohon, Potter-verseen (huispauksen muodossa), Matrixiin ja Firefly-sarjaan. Näitä viittauksia oli kivaa bongailla, vaikka osaa en tunnistanutkaan.

Ja me sodimme edelleenkin keskenämme, enimmäkseen niistä vähistä resursseista mitä meillä vielä on jäljellä. -- Totta puhuen tulevaisuus ei vaikuta kovinkaan valoisalta. Sinä synnyit aika onnettomana aikana historiaa. ja näyttää siltä, että asiat menevät entisestään huonompaan päin. Ihmisten sivilisaatio on 'rappeutumassa'. Joidenkin mielestä se on jopa 'luhistumassa'. 
Ehkei ole kovinkaan fiksua kertoa vasta saapuneelle ihmisolennolle, että tämä on syntynyt kaaoksen, tuskan ja köyhyyden maailmaan juuri oikealla hetkellä nähdäkseen, kuinka kaikki murtuu palasiksi. (s. 28-29)
   
Maailman asiat ovat kovin huonosti; työttömyyttä, köyhyyttä, nälänhätää, energiantuotannon kriisi, globaali ilmastonmuutos... Ei siis olekaan ihme, että kaikki hakeutuvat mieluummin OASISin utopistisiin maailmoihin ja raja ihmisen todellisen identiteetin ja OASIS-hahmon välillä alkaa hämärtyä. Lisäksi OASIS on maailman suurin julkinen kirjasto.
 
Äidin mukaan isä oli antanut minulle alkusointunimen, koska se kuulosti hänestä supersankarin salanimeltä, kuten Peter Parker tai Clark Kent. (s. 24)
 
Päähenkilö Wade Watts on lukioikäinen orpo, joka asuu epämiellyttävän tätinsä kanssa pinossa, asuntovaunuista ja parakeista pystyyn rakennetussa slummikylässä, joita on isojen kaupunkien läheisyydessä. Wade käy koulua OASISissa, mutta lukio on päättymässä pian. Jos Hallidayn aarrejahtia ei olisi julkaistu viisi vuotta aikaisemmin, poika ei uskonut selviävänsä hengissä. Ensimmäisen tehtävän ratkominen on antanut hänelle mielekästä tekemistä ja jotain mitä tavoitella. Lukion jälkeen hän suunnittelee lähtevänsä ammattimunastajaksi.

© 2018 Warner Bros/Amblin Entertainment

Vaikka paljon onkin muuttunut, on teoksen maailma edelleen monilta osin tuttu, niin hyvässä kuin pahassakin. On mielenkiintoista, että aseen voi ostaa tuoteautomaatista, mutta tummainoiset naiset kokevat mielekkäämmäksi valita OASIS-hahmokseen valkoisen miehen, koska saavat silloin parempaa kohtelua ja isompaa palkkaa ja jotkut vanhemmat eivät edelleenkään hyväksy lapsensa suhdetta samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa.

Kirjan ainoita miinuksia on Waden hahmon kliseisyys. Kirjallisuudessa ylikäytetty orpous ja ikävät sukulaiset (mm. Harry Potter, runotyttö Emilia) sekä valtakunta ja tyttö kainaloon -tyyppiset ratkaisut erottuvat muutoin varsin omaperäisessä teoksessa liikaa. Ja toki Wade on myös ylipainoinen, "liian outo jopa outolinnuille" eli klassinen nörttitapaus.
  
Ready Player Onesta on tulossa elokuvaversio maaliskuussa. Olikin hyvä, että ehdin lukemaan kirjan ennen elokuvan katsomista, sillä en ole ihan vakuuttunut trailerin antamasta kuvasta. Kirja vaikuttaa ainakin sen perusteella todella paljon paremmalta kuin leffa (esim. hahmot ovat ihan erilaisia kuin tekstin pohjalta saa kuvan). 
  
  
Arvosana:
      
Takakannesta:
PELI ALKAA. VOITTAJA LÖYTÄÄ AARTEEN JA PELASTAA MAAILMAN. OLETKO VALMIS?

2044. Wade Watts, niin kuin suurin osa ihmiskuntaa, pakenee kurjistuneen maapallon ahdistavaa todellisuutta viettämällä koko valveillaoloaikansa kirjautuneena OASISiin, rönsyilevään virtuaaliseen utopiaan, jossa jokainen voi olla ja tehdä mitä haluaa.

Miljoonien muiden lailla Wade pelaa peliä, jonka voittaja perii maailman rikkaimman miehen ja universumillisen virtuaalimaailmoja. OASISin luonut pelisuunnittelija James Halliday on testamentannut sen hallinnan sille, joka ratkaisee kolme kätkettyä arvoitusta. Arvoitukset ja vihjeet liittyvät Hallidayn nuoruuteen, 1980-luvun populaarikulttuuriin, josta Wade tietää kaiken viimeistä piirtoa myöten.

Wade törmää onnekkaasti ensimmäiseen ratkaisuun ja käynnistää pelin kiihkeätahtisen loppuvaiheen, jossa täytyy muun muassa pelata virheetön Pac-Man-peli ja osata Monty Pythonin vuorosanoja ulkoa. Äkkiä hän huomaa joutuneensa epätoivoiseen kilpajuoksuun tuhansien muiden kanssa. Kilpailu ulottuu pelottavalla tavalla myös todellisuuteen – ja tulee muuttamaan sekä Waden että koko maailman perinpohjaisesti.

Ready Player One on kuin Nick Hornbyn High Fidelityn ja elokuvan Paluu tulevaisuuteen risteytys, joka esittelee estottoman nostalgisesti 1980-luvun musiikkia, elokuvia, tv-sarjoja, kolikko- ja konsolipelejä, sarjakuvia, animea, roolipelejä ja kirjoja.
    
Suomentanut: J. Pekka Mäkelä, 508 sivua, Gummerus 2012
    
Alkuperäinen nimiReady Player One (2011)
  
Kirja on luettu myös täällä: Kirjavinkit, Risingshadow, Nörttitytöt. Pauline von DahlKirjaneidon tonihuone, Taikakirjaimet, Notko, se lukeva peikko, Anna minun lukea enemmänVinttikamarissa, bookisteaparty

Samankaltaista luettavaa: Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Devoted Souls - Peliromaani, Aleksi Delikouras: Nörtti-sarja, Sini Helminen: Kiven sisässä

torstai 11. tammikuuta 2018

Chris Weitz: The Young World – Kaaoksen päivät

"Jälleen uusi upea kevätpäivä sivilisaation tuhoutumisen jälkeen."
   
   
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla.
  
Elokuvaohjaajana paremmin tunnetun Chris Weitzin nuortendystopia Kaaoksen päivät aloittaa The Young World -trilogian, joka muistuttaa paljon vuosituhannen vaihteen nuortensarjaa Klaani (The Tribe), sillä on myös muutamia yhtymäkohtia The Walking Deadiin ja K. K. Alongin kirjoittamaan kotimaiseen post-apokalyptiseen Kevätuhrit -sarjaan. Tosin siinä missä Alongin toinen teos Ansassa epäonnistuu, Weitzin tarinankerronta, juonenkuljetus, eriääniset hahmot ja yksityiskohtainen miljöön rakentelu onnistuu erittäin hyvin.

Todellisuudessa apokalypsi on syvältä. Täällä haisee pahalle, eikä meillä ole edes maagisia voimia tai mitään muutakaan siistiä, ei lentäviä skeittejä eikä mitään. (s. 58)
  
Kuten vertauskohteista voi jo päätellä, kertoo Kaaoksen päivät tämän hetken maailmasta sillä erotuksella, että kaikki aikuiset ovat kuolleet selittämättömästi kaksi vuotta aiemmin. Lisäksi myös pikkulapset ovat kuolleet ja jäljellä on vain hormoniensa suojelemia teinejä. Kaikki nuoret ovat kuitenkin taudinkantajia ja he kuolevat heti kun elimistöltään aikuistuvat, 18 ikävuoden paikkeilla.
  
Miljöönä on New York. Tapahtumia seurataan vuorotellen kahden nuoren, Jeffersonin ja Donnan näkökulmista. Weitz on onnistunut erinomaisesti luomaan kaksi toisistaan selvästi eroavaa, uskottavaa ääntä, minkä lisäksi erilaiset fontit kertovat, kumpi kertoja on kyseessä. Ja varsinkin Donnan kielenkäyttö on hyvin värikästä ja ironista, mikä tekee hahmosta hyvin mielenkiintoisen ja moniulotteisen.

Heti Tapahtumien jälkeen kaikki vain räiskivät aseilla ympäriinsä niin kuin jossain toimintaleffassa. Kesti hetken ennen kuin tajusimme, että kukaan ei valmista meille enää lisää luoteja. (s. 127)
  
Weitz on luonut nuorillensa kiinnostavan yhteiskuntarakenteen. Jeffersonin veli on Washington Square Parkin heimon johtaja, joka täyttää teoksen alkusivuilla 18 ja kuolee. Jefferson perii generalissimon tittelin ja ryhmän aivojen, Brainboxin ehdotuksesta kokoaa ryhmän, jonka tarkoituksena on hakea isosta kirjastosta tutkimusraportti, joka saattaa selittää, miksi kaikki muut kuolivat. Matkan aikana kohdataan muita selviytyjäryhmiä, joista osa on vihamielisiä, osa hieman vinksahtaneita ja loput vain hukassa.

Me todella toteutetaan sisäistä friikkiämme täysin rinnoin. Olisipa siistiä, jos kaikki olisi olleet yhtä vapautuneita jo ennen maailmanloppua. (s. 38-39)
  
Kerronta on hyvin elokuvamaista, joka sopii tämäntyyppiseen kirjallisuuteen hyvin. Huomaa, että Weitz on käyttänyt ohjaajan uralla kerryttämiään taitoja. Weitz on panostanut teoksen yksityiskohtaisuuteen, sillä esimerkiksi jokainen ase on nimetty täsmällisesti ja New Yorkin kuuluisien maamerkkien, museoiden ja puistojen kuvaus tuntuu niin tarkalta, että teosta voisi paikoin käyttää karttana.
  
Nuorten asenne maailmanloppuun on ihastuttavan ironinen ja tekstissä vilisee paljon kirjallisia ja populaarikulttuurisia viittauksia Mad Maxista Taruun sormusten herrasta ja Twilightista Resident Eviliin. Donna muotoilee asian ytimekkäästi: ”Tämä on niinku Kärpästen herra meets Nälkäpeli.” Dystopiabuumin hiljentyessä nähtäväksi jää, suomennetaanko sarjan kahta seuraavaa osaa The New Order (2015) ja The Revival (2016). Outi Järvinen on ainakin tehnyt hyvää työtä käännöksessä.

Miksi, oi miksi koko maailma haluaa leikkiä kanssani Mad Maxia? (s. 12)
  
Arvosana:
      
Takakannesta:
Piinaavan jännittävää toimintaa

Räjähdysmäisesti levinnyt tauti on tappanut kaikki aikuiset ja lapset, vain nuoret ovat jäljellä. New Yorkissa arkipäivää ovat myrkkysavu, tulipalot ja raivohullut sekopäät, jotka eivät enää välitä mistään.
  
Selviytyjät ovat kerääntyneet heimoihin. Washington Squaren rauhallisessa leirissä ruoka ja lääkkeett ovatkäymässä vähiin. Kun yksi heimon jäsenistä löytää taudin nujertamisen jäljille, Jefferson, vastentahtoinen johtaja, ja Donna, tyttö jota hän rakastaa, johdattavat retkikunnan vaaralliselle matkalle kohti tuntematonta keskikaupunkia, jossa vallitsevat väkivaltaiset lait...
  
Suomentanut: Outi Järvinen,316 sivua, Otava 2017

Alkuperäinen nimiThe Young World (2014)
    

tiistai 9. tammikuuta 2018

Tuomo Jäntti: Verso

"Ihmisiin puhkesi edelleen lehtiä, he syöksyivät kaupungeista ulos, kuolleelle 
maaseudulle, hakeutuivat auringon alle pieniin ryhmiin, versoivat itsestään ulos 
kaikkea vihreää ja kaunista aina siihen asti kunnes olivat kuluttaneet itsensä 
loppuun ja katosivat kasvustonsa alle, yksinkertaisesti lakkasivat olemasta."

   
Arvostelukappale
Artikkelini on julkaistu Risingshadowssa (3.1.2018), katso myös Nörttityttöjen blogiin (28.7.2017) kirjoittamani arvostelu.

Verso on Tuomo Jäntin toinen romaani. Hänen esikoisensa Talven hallava hevonen ilmestyi 2015. Verso on hitaasti avautuva kuvaus maailmasta, jossa ihmiset ovat jääneet kahden voiman väliin: toinen on tauti nimeltä verso ja toinen kuolemaa kylvävä tuhoaalto Gowiwa. Kingimäiseksi jännitykseksikin kuvattu teos muistuttaa monia viime vuosien katastrofileffoja esimerkiksi stereotyyppisen päähenkilön, hitaasti paljastuvien faktojen ja monitulkintaisen lopun osalta.
  
Versottuneet ihmiset alkavat kasvaa heinää, lehtiä ja kukkia ja tauti kuluttaa ihmisen loppuun pyyhkien pala palalta kaikki inhimilliset piirteet kunnes jäljellä on vain kasa orgaanista massaa. Gowiwa muuttaa nielemänsä maan, rakennukset ja ihmiset mustaksi ja hauraaksi pitsiksi. Se on käsittämätön uhka, jota ei voi pysäyttää.
    
Lääketiede ei koskaan onnistunut selvittämään kuin sen, että ainakaan mikään bakteeri tai virus ei versoa levittänyt. enempää syitä ei keksitty, ja kuitenkin verso levisi, tarttui kuin sairaus, laajeni varsin tyypillisen, joskin keskimääräistä tarmokkaamman, epidemian lailla. Uhrien iät vaihtelivat, sukupuolijakauma oli tasainen, status yhteiskunnassa ei merkinnyt mitään sekään. (s. 72)
  
Teos sijoittuu meidän maailmamme kaltaiseen todellisuuteen. Gowiwan syötyä ensimmäisenä valtakunnan pääkaupungin, loput isot kaupungit nimettiin numeroilla sen mukaan, missä järjestyksessä Gowiwa mahdollisesti tulisi leviämään ja tuhoamaan nekin. Rannikolla sijaitseva uusi pääkaupunki, jonne lähes kaikki loput ihmiset on evakuoitu, on nimeltään Viides. Sieltä lähetetään teoksen keskushenkilö Alis Ismantik tutkimaan Neljännessä sijaitsevaa versottuneiden hoitolaitosta, jossa kaikki ei ole mennyt aivan oikein.
  
Yhtään tapausta versottuneista lapsista ei tunnettu. Sen olisi pitänyt kertoa meille jotain -- Joidenkin mielestä se tarkoitti, että ihmiskunnan piti tehdä lapsia nyt enemmän kuin koskaan, kansoittaa maa uudelleen, mutta millainen maa se olikaan: pahoinpidelty, tapettu, hukattu mahdollisuus. Jonka pinnan alla asui hirviö. (s. 69)
  
Teoksen hahmot edustavat hyvin monia kansallisuuksia. Kolkamo-nimisen laitoksen johdossa ovat Morio Koyama, Oscar Fahnsten, Louis Cauguet ja vaimonsa Emily sekä Shikeo Norimasu. Jäntti on kirjoittanut teokseensa myös sateenkaarevia hahmoja. Alisin lisäksi lukija pääsee kurkistamaan muidenkin hahmojen pään sisälle, jotta maailmasta saisi hieman täyteläisemmän kuvan. Hahmot jäävät kuitenkin hyvin pinnallisiksi, sillä tarinan keskiössä on enemmänkin ihmisen voimattomuus suurten ongelmien edessä kuin henkilökemiat.
  
Romaanin maailma natisee liitoksissaan. Jo vuosikymmeniä aikaisemmin alkanut eläinten massasukupuutto on nyt lähes täydellisesti pyyhkäissyt faunan maan pinnalta ja flora seuraa nopeasti perässä. Vihreä on luonnossa epätodellinen väri, koska puut ovat kuolleet pystyyn ja aavikko leviää kaupunkien kaduille vain muutamien vahvimpien ruohotupsujen jaksaessa sinnitellä ankarassa kuivuudessa.
   
Koko tilanne oli puhdasta hulluutta. Se oli täyslaidallinen mielenhäiriötä, jotain mitä en olisi kyennyt painajaisissakaan kuvittelemaan. (s. 324)
Gowiwan leviäminen on muutamassa vuodessa pienentänyt ihmisten elinalueen lähes olemattomiin ja on vain ajan kysymys, milloin se saavuttaa viimeiset turvasatamatkin. Sääntöjen noudattamista ei juurikaan enää valvota, vaikka sivistyksen rippeistä pidetäänkin näennäisesti kiinni. Kamppailu eloonjäämisestä luhistuvassa maailmassa on kuitenkin pian suistamassa väliaikaisen hallituksen luotsaaman maan lopulliseen kaaokseen huolimatta armeijan panoksesta taistelussa Gowiwaa vastaan.
  
Luonnosta vieraantuminen sekä ihmisten suhde toiseuteen ja sairastuneisiin ovat teoksen ajatuksia herättävimpiä puolia. Versoa on helppo verrata muiden muassa Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogiaan, Han Kangin Vegetaristiin ja M. R. Careyn Maailman lahjakkaimpaan tyttöön. Se on muutamista rosoistaan huolimatta kansainvälisen tason katastrofiromaani, joka toimisi isommitta ongelmitta käännettynäkin.
  
Gowiwa oli musta, hahmoton kauhu. Sen edestä oli vaikea juosta. (s. 203)
    
Arvosana:
  
Takakannesta:
Hengästyttävä katastrofiromaani
  
Alis Ismantik on entinen toimittaja ja imagokonsultti. Kun varantoministeri Harrison usuttaa Alisia tutkimaan jättimäisen pakkohoitolaitoksen sisäpiirin väärinkäytöksiä, hän tarttuu tarjoukseen ja lentää Kolkamoon. Siellä, Roivanpellon graafisen oppilaitoksen entisissä tiloissa on hoidettu versottuneita: ihmisiä, jotka ovat tuntemattomasta syystä alkaneet kasvaa heinää, ruohoa ja lehtiä. Kolkamon tietoverkkoja tutkiessaan Alis vähitellen aavistaa, ettei hänen todellinen tehtävänsä olekaan talousrikosten tutkiminen.
  
Verso on kingimäinen jännitysromaani, yhteiskunnasta, joka joutuu reagoimaan tuntemattomaan uhkaan. teos kuvaa ekologista ja inhimillistä katastrofia, vieraan pelkoa, terrorismia ja terveydenhuollon painajaista. samalla romaani on syvästi liikuttava kertomus epidemian kieputtamista yksilöistä ihmisenkokoisine unelminen ja pelkoineen.
  
426 sivua, Gummerus 2017
   
Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Etelä-Saimaa, Kauppalehti, Tekstiluola, Luetut.net, Dysphoria, Rakkaudesta kirjoihin, Opus eka
    
Samantyylisiä kirjoja: Han Kang: Vegetaristi, JeffVanderMeer: Eteläraja-trilogia, M.R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö, Sini Helminen: Kaarnan kätkössä

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Arina Tanemura: Prinsessa Sakura 1 & Bomarn: Pahispomo ja kissat

   
Arvostelukappale
  
Arina Tanemuran Kamikaze Kaitou Jeanne oli ensimmäinen mangasarja, jonka koskaan luin. Olin vielä lukiossa, kun manga-buumi käynnistyi Suomessa. Tanemuran teoksilla onkin siksi erityinen asema mangasuosikkieni joukossa. Olin hyvin ilahtunut, kun postiluukusta kolahti yllättäen kuluneella viikolla uutta Tanemuraa Prinsessa Sakuran muodossa. En ollut vielä ehtinyt katsomaan, mitä mangaa tänä vuonna julkaistaan, joten tartuin heti kiinnostuneena tähän 12.1. ilmestyvään, söpön pinkkikantiseen pokkariin.  
  
    
Päähenkilö on 14-vuotias prinsessa Sakura, joka on jo syntyessään luvattu prinssi Ooralle. Maailma on täynnä muinaisia henkiä ja Sakuralla on isoäitinsä veren tuoma taakka, joka sitoo hänen kohtalonsa henkiin. Tarina koostuu poikkeuksellisesti kuuden luvun sijasta kolmesta pidemmästä. Silti ensimmäisessä osassa ei ehditä kauhean syvälle hahmoihin tai avaamaan Sakuran sukuun liittyviä salaisuuksia. Odota mielenkiinnolla, mihin suuntaan tarina etenee seuraavassa osassa.
  
  
Piirrostyyli on klassista Tanemuraa: ihastuttavat suuret ja ilmeikkäät silmät, pitkät ja liehuvat hiukset, kauniita koko sivun kuvia. Vaikka monilla muillakin mangakoilla on samankaltainen tyyli, jokin Tanemuran piirroksissa paljastaa aina tekijänsä. 
  
    
Sarjassa on 12 osaa, joista seitsemälle on jo annettu Sangatsu Mangan sivuilla julkaisupäivä kuluvalle vuodelle. Seuraava osa ilmestyy 9.3.

Takakannesta:
Huoletonta elämää viettänyttä prinsessa Sakuraa odottaa järjestetty avioliitto kopealta vaikuttavan prinssi Ooran kanssa. Kun prnsessamme saa tietää, että mahdollisiin uravaihtoehtoihin kuuluu myös muinaisten hirviöiden tuhoaminen, niin jääkö kihlattu nielemään plyä seikkailun kutsuessa.
  
Ikäsuositus: 11+

Suomentanut: Kim Sariola, 192 sivua, Sangatsu Manga 2018
  
Alkuperäinen nimi: Sakura-hime kaden (2009).
  
  
   
Arvostelukappale
  
Syyskuussa alkaneen työharjoittelun myötä en muistanut tarkkailla ollenkaan loppuvuoden mangatarjontaa. Niinpä postiluukusta kolahtanut Bomarnin Pahispomo ja kissat oli täysi yllätys sekin. Koska Hurja Hassu Lukija vetää tänä vuonna Sarjakuvahaastetta, ajattelin ottaa itseäni niskata kiinni ja lukea sekä blogata enemmän sarjakuvista.
  
Pahispomo ja kissat on yksittäinen huumoriteos, joka kostuu 45:stä kahden sivun stripistä. Mangassa on todella vähän tekstiä, enimmäkseen Pomon hekottelua ja satunnaisia äänieffektejä. Tekstittömyydestä huolimatta lyhyet tarinat kertovat täyteläisesti mm. Pomon nuoruudesta, jolloin hän sai ensimmäisen kissansa. Muutaman stripin välein on pieni tietoruutu, joissa esitellään Pomon kaikki kuusi kissaa, joilla kaikilla on oma persoonallisuutensa. Esimerkiksi Laikku on utelias ja keksii outoja leikkejä.
  
Tässä kaksi suosikkisivuani stripeistä 25. Pahispomo ja "kama" (vasemmalla) sekä 34. Pahispomo ja nuhteet.
  
Hauska idea, että kovalla gansgterilla on sydämessään pehmeä kohta kissoille. Kissojen luomat tilanteet ovat todella samaistuttavia kaikkille kissanomistajille ja noista karvakavereista pitäville (kuten ylläoleva kukakaksikko osoittaa). Mangan piirostyyli ei ole aivan makuuni, etenkin ihmishahmojen kohdalla. Kissat olivat puolestaan hyvinkin ilmeikkäitä ja aidon tutnuisia persoonia. 
  
Takakannesta:
Ganstereita ja kissoja!
  
Oletko miettinyt, miksi elokuvissa pahisten pomolla on usein kissa lemmikkinä?
  
Rikollisjärjestön johtaja, salaperäinen Pomo, on alamaailman huipulla. Hän hallitsee kovin ottein ja käskyttää alaisiaan mielensä mukaan. Silti on olemassa pieni joukko, joka ei korvaansa lotkauta Pomon määräyksille...
  
Suomentanut: Antti Valkama, 128 sivua, Punainen Jättiläinen 2017
  
Alkuperäinen nimi: Aku no Boss to neko (2017).

lauantai 6. tammikuuta 2018

Vuosikooste 2017

Muutama kuva Instagram -tililtäni vuoden varrelta.
  
Taas on yksi vuosi takana. Vuosi 2017 oli pääosin tosi kiva. Asetin tavoitteeksi ottaa parempia kirjakuvia ja omasta mielestäni onnistuin siinä ihan hyvin. Aloitin syyskuussa työharjoittelun, joka vähensi lukuaikaani hieman, joskin ainoa kuukausi, joka oli selvästi vähälukuisempi oli tuo syyskuu. Tämän vuoden tavoitteenani on lukea enemmän hyviä kirjoja, eli yritän välttää niitä "ihan kiva"-kategorian teoksia siinä missä yhden tai kahden tähden teoksiakin. 
  
Ennen koko vuoden koostetta, käydään vielä läpi joulukuussa luetut yhdeksän kirjaa (2542 sivua). Luin lukupiiriin Sydämen mekaniikan (joka oli kauniista kannestaan huolimatta pettymys), itsenäisyyspäivän kunniaksi upposin Koiramäen Suomen historiaan (josta aikuinenkin oppii uutta),  vaikutuin Iltasaduista kapinallisille tytöille (ja annnoin teoksen joululahjaksi mieheni siskon tytölle, jotta hän tietäisi pystyvänsä mihin tahansa), Kiven sisässä tartutti Minecfart-kuumeen, kimpppalukuteoksena tutustuin Kultaisen kompassin maailmaan (joka ei ihastuttanut kokonaan, mutta jonne saatan astua uudelleenkin), luin uudelleen Nälkäpeli-trilogian (ja huomasin, että joskus toisella teos voi olla parempi kokemus kuin ensimmäisellä) ja nautiskelin hylätyistä paikoista kertovasta antologiasta, josta pääsen kirjoittamaan erääseen paperilehteen. Siitä lisää sitten myöhemmin. 
  
  

Kuukauden luettujen määrä ja parhaat kirjat:

  
Tammikuu (11 kirjaa, 2629 sivua) 
Helmikuu (12 kirjaa, 3134 sivua) 
- Margaret Atwood: Orjattaresi
Maaliskuu (8 kirjaa, 1962 sivua) 
- Stephanie Garber: Caraval
Huhtikuu (16 kirjaa, 3853 sivua) 
- Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens
Toukokuu (9 kirjaa, 2055 sivua) 
- Nicola Yoon: Kaikki kaikessa
Kesäkuu (18 kirjaa, 3925 sivua) 
Heinäkuu (8 kirjaa, 2234 sivua) 
Elokuu (7 kirjaa, 2055 sivua) 
- Angie Thomas: Viha jonka kylvät
Syyskuu (3 kirjaa, 475 sivua) 
- Tuulia Matilainen: Kunnes kuulen niiden tulevan
Lokakuu (18 kirjaa, 2091 sivua) 
Marraskuu (7 kirjaa, 1958 sivua) 
- Cormac McCarthy: Tie
Joulukuu (9 kirjaa, 2542 sivua) 
- Elena Favilli ja Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille
  
Muita suosikkeja vuoden ajalta:
  
Annoin harvinaisesti jopa kahdelle kirjalle täydet viisi kissaa (tähteä), Minä, Simon, Homo Sapiens ja Kaikki kaikessa. Olen bloggaushistoriani aikana antanut saman pistemäärän vain 10 kirjalle aiemmin. Kaikki vuoden aikana luetut teokset löytyvät täältä. Kuukausikoosteisiin pääsee klikkaamalla yltä kuukausien kohdalta. 
  

Vuoden kauneimmat kansikuvat

  

Tilastoja:


Luin vuoden aikana 29 332 sivua eli 127 kirjaa kokonaan. Pari keskeneräistä (luettu n. 50 sivua kumpaakin) siirtyi vuoden 2018 puolelle. Kirjoista 41 oli julkaistu vuonna 2017,  13 vuonna 2016, 24 vuosien 2010-15, 18 vuosien 2000-09 ja 27 vuosien 1900-99 välillä. Vanhimmat teokset olivat 1800-luvulta, Jules Vernen Matka maan keskipisteeseen (1864) ja Minna Canthin Työmiehen vaimo (1885). Arvostelin Risingshadow-sivustolle 8 teosta, Nörttityttöjen blogiin kirjoitin 2 kirjapostausta ja kirjoitin kritiikin yhdestä teoksesta vielä tarkemmin määrittelemättömään paperilehteen.
  
Luettujen joukossa oli mm. 41 YA- ja nuortenkirjaa, 22 lastenromaania, 5 novellikokoelmaa, 10 sarjakuvaa ja 10 mangaa (joista suurimmasta osasta en blogannut, mutta yritän parantaa tapani tämän vuoden aikana, koska #sarjakuvahaaste), 11 kuvakirjaa, 1 näytelmä ja 1 elämäkerta. Teemoiltaan lukemani jakaantuivat seuraavasti: klassikkoja luin 17, dystooppiseen tai postapokalyptiseen maailmaan sijoittuvia tarinoita 22, maagista realismia (sis. suomikumman ja urbaanin fantasian) 17, varsinaista fantasiaa 15, historiaa 9, scifiä 8, dekkareita 7 ja steampunkkia, vaihtoehtohistoriaa, rinnakkaistodellisuuksia tai aikamatkustamista sisältäviä teoksia 11.
  
Kirjoista 40 oli suomalaisia (28 naista, 11 miestä ja yksi antologia, jossa molempia) ja 85 käännöksiä, 3 kirjaa luin englanniksi. Kaikkien luettujen sukupuolijakauma oli suunnilleen 2/3 naisia ja loput miehiä tai muita (esim. moni mangataiteilija käyttää nimimerkkiä ja pysyttelee anonyyminä). Lukemistani kirjoista 64 olen lainannut kirjastosta, 36 saanut arvostelukappaleina ja 22 löytyi omasta hyllystä. Kustantajat jakaantuivat seuraavasti: WSOY 28, Otava 15, Tammi 10, Karisto 10, Gummerus 9, Sangatsu Manga / Punainen jättiläinen 10 ja muiden kustantamoiden julkaisemia (alle 5 kirjaa/kustantamo) 38. Oli hauskaa huomata, kuinka paljon suomessa onkaan pienempiä kustantamoita muutaman ison talon lisäksi. 
  
Osallistuin vuoden aikana 8 lukumaratonille, luin 12 lukupiirikirjaa ja 4 kimppalukuteosta. Vedin 7 haastetta, mm. vuoden mittaisen Uudelleen luettua -haasteen sekä Kirjabloggaajien klassikkohaasteen 4:n kierroksen. Osallistuin niiden lisäksi 10 muuhun haasteeseen, mukaan lukien Helmet-lukuhaasteeseen, Ylen kanssa yhteistyössä toteutettuun 101-kirjaa projektiin, luin lastenkirjallisuuden klassikoita ja omia suosikkelija kahdessakin haasteessa ja otin osaa #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tutustuttiin omaan kirjahyllyyn unohtuneisiin teoksiin. Kaikenkaikkiaan varsin haasterikas vuosi.

Tervetuloa kirjavuosi 2018!

torstai 4. tammikuuta 2018

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2017

    
Kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2017 parhaista kirjoista neljässä eri kategoriassa. Kategoriat ovat:
  • Blogistanian Finlandia
  • Blogistanian Globalia
  • Blogistanian Kuopus
  • Blogistanian Tieto
  
Bloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan sunnuntaina 4.2.2018 klo 10.00 (tarkemmat äänestysohjeet löydät kategoriakuvausten jälkeen). Tulokset julkaistaan emäntäblogeissa maanantaina 5.2.2018 klo 10.00.
  
  

Blogistanian Finlandia 2017

  
Blogistanian Finlandia 2017 -palkinto nostaa esille kirjabloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Äänestys koskee vuonna 2017 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.
  
Blogistanian Finlandia -äänestys järjestetään seitsemättä kertaa. Aiemmin on palkittu Minna Rytisalon Lempi (Gummerus, 2016), Laura Lindstedtin Oneiron (Teos, 2015) Anni Kytömäen Kultarinta (Gummerus, 2014), Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (Gummerus, 2013), Aki Ollikaisen Nälkävuosi (Siltala, 2012) ja Katja Ketun Kätilö (WSOY, 2011).
 
Finlandiaa emännöi Hurja Hassu Lukija -blogi.
  
  

Blogistanian Globalia 2017

  
Blogistanian Globalia 2017 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia käännöskirjoja. Äänestys koskee vuonna 2017 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alun perin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.
  
Blogistanian Globalia -äänestys järjestetään seitsemättä kertaa. Aiemmin on palkittu Sadie Jonesin Kotiinpaluu (2016 Otava, suom. Marianna Kurtto), John Williamsin Stoner (2015 Bazar, suom. Ilkka Rekiaro) Kate Atkinsonin Elämä elämältä (Schildts & Söderströms 2014, suom. Kaisa Kattelus), Haruki Murakamin 1Q84 (Tammi 2013, suom. Aleksi Milonoff), Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi (WSOY 2012, suom. Päivi Kivelä) ja Sarah Watersin Vieras kartanossa (Tammi 2011, suom. Helene Bützow).
 
Globaliaa emännöi Oksan hyllyltä -blogi. 
  
  

Blogistanian Kuopus 2017

  
Blogistanian Kuopus 2017 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Äänestys koskee vuonna 2017 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Lasten tietokirjoista äänestetään Blogistanian Tieto -kategoriassa.
  
Blogistanian Kuopus -äänestys järjestetään kuudetta kertaa. Aiemmin on palkittu Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava, 2016), Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä (WSOY, 2015), Jenna Kosteen (Kostet) Lautturi (Robustos, 2014), Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta (WSOY, 2013) ja Annukka Salaman Käärmeenlumooja (WSOY, 2012).
 
Blogistanian Kuopusta emännöi Yöpöydän kirjat -blogi.
  
  

Blogistanian Tieto 2017

  
Blogistanian Tieto 2017 -palkinto nostaa esille kirjabloggaajien arvostamia tietokirjoja. Äänestys koskee kotimaisia vuonna 2017 julkaistuja tietokirjoja sekä vuonna 2017 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä tietokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa tietokirjallisuuden lisäksi myös esseekirjallisuutta, elämäkertoja, asiaproosaa, pamfletteja ja erilaisia oppaita. Myös lasten tietokirjoista äänestetään tässä kategoriassa.
  
Blogistanian Tieto -äänestys järjestetään viidettä kertaa. Aiemmin on palkittu Mari Mannisen Yhden lapsen kansa - Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret (Atena, 2016), Bea Uusman Naparetki – Minun rakkaustarinani (Like, 2015, suom. Petri Stenman) Minna Maijalan Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth (Otava, 2014) sekä Tuula Karjalaisen Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta (Tammi, 2013).
 
Blogistanian Tietoa emännöi Hannan kirjokansi -blogi.
  

Äänestysohjeet

  
Äänestyksen edellytys on, että bloggaaja on lukenut äänestämänsä teokset ja kirjoittanut niistä blogiinsa. Bloggaaja voi äänestää yhdessä tai useammassa kategoriassa. Jokaisessa kategoriassa voi äänestää kolmea eri kirjaa siten, että paras kirja saa kolme (3) pistettä, toiseksi paras kirja kaksi (2) pistettä ja kolmanneksi paras kirja yhden (1) pisteen. Ääntenlaskennan vuoksi on tärkeää, että pisteet merkitään teoskohtaisesti. Pelkkä listaus yhdestä kolmeen ei riitä, koska listan paremmuusjärjestyksen voi tulkita olevan nouseva tai laskeva.
  
Mikäli bloggaaja haluaa asettaa ehdolle vain kaksi kirjaa, menee pisteytys seuraavasti: parempi kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä. Jos bloggaaja asettaa ehdolle vain yhden kirjan, saa se kolme (3) pistettä.
  
Osallistuja julkaisee blogissaan sunnuntaina 4.2.2018 klo 10.00 blogijutun, jossa on listattu äänestetyt kirjat ja niiden saamat pistemäärät. Jokainen pisteitä saava kirja on linkattava siitä kirjoitettuun blogijuttuun. Samaan bloggaukseen voi koostaa kaikissa kategorioissa annetut pisteet tai jokaisen kategorian pisteistä voi julkaista oman juttunsa. Tärkeintä on, että kaikki annetut pisteet julkaistaan 4.2.2018 klo 10.00.
  
Käy linkittämässä äänestyspostauksesi emäntäblogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikenttään. Ääntenkeräyspostaukset julkaistaan kussakin emäntäblogissa viikkoa ennen itse äänestystä (29.1.2018). Halutessaan bloggaaja voi ajastaa juttunsa julkaisun. Ajastaminen riippuu blogialustan asetuksista. Myöhästyneitä pisteitä ei huomioida eikä pisteitä saa julkaista etukäteen. Etukäteen ajastetusta äänestyspostauksesta voi ilmoittaa emäntäblogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikentässä etukäteen sitten, kun äänestyspostaus on ajastettu julkaistavaksi.
  

Äänestyksen voittaja

  
Äänestyksen voittaja on teos, joka saa eniten pisteitä. Mikäli kaksi tai useampi kirja on kärjessä samoilla pisteillä, ratkaistaan voittaja vertaamalla bloggareiden kirjoille antamia sijoituksia. Tasatilanteessa voittaa siis kirja, jolla on eniten ykkössijoituksia. Tarvittaessa verrataan myös kakkossijoituksia. Jos voittaja ei tälläkään keinolla ratkea, arpa määrää voittajan.
  

Järjestelyt

  
Blogistanian kirjallisuuspalkintoja organisoivat kotimaiset kirjabloggaajat. Äänestys on epäkaupallinen ja järjestetään vapaaehtoisvoimin. Kirjallisuuspalkinnon voittajille myönnetään tunnustuksena kunniakirja.
  
Palkinnon järjestely- ja tiedotustoiminnasta tai ensi vuoden äänestysemännyydestä kiinnostuneet kirjabloggaajat voivat ilmaista osallistumishalukkuutensa lähettämällä viestin Facebookin Kotimaiset kirjablogit -ryhmän postilaatikkoon.

maanantai 1. tammikuuta 2018

Philip Pullman: Kultainen kompassi (Universumien tomu #1)

"Esine muistutti hyvin paljon kelloa tai kompassia, sillä siinä oli kehän eri kohtia osoittavat viisarit, mutta tuntien tai kompassin viivojen sijaan taulun kehällä oli useita pieniä kuvia."
   
   
Haasteissa: #hyllynlämmittäjä
Joulukuun Lukutoukat ja kirjanörtit -ryhmän kimppalukukirja
    
Philip Pullmanin Universumien tomu-trilogia kuuluu niihin kirjoihin, jotka eivät syystä tai toisesta herättäneet kiinnostusta nuoremmassa minussa. Muistan katselleeni sarjan teoksia useasti kirjastossa yläasteen ja lukion aikana, mutta koskaan ne eivät tarttuneet matkaan (joskin olen noina vuosina hassusti lukenut sarjan jälkeiseen aikaan sijoittuvan Lyran Oxfordin, siitä paljoa ymmärtämättä). Kotiutin trilogian muutama vuosi sitten edulliseen hintaan kirpparilta leffakannellisena painoksena, koska ajattelin lukea ne jossain vaiheessa. Luin Kultaisen kompassin viimein joulukuussa, kiitos vetämieni kimppalukujen (jotka jatkuvat keväällä, kannattaa käydä katsomassa, mitä teoksia tuolloin on luettavana, silläm ukaan saa aina liittyä, jos lukupiirimäinen toiminta kiinnostaa).  
    
Päähenkilö on 11-vuotias Lyra, joka on asunut koko ikänsä collegessa. Hajamieliset tutkijat ja opettajat pitävät Lyralle oppitunteja silloin kun muistavat ja milloin tyttö ilmaantuu paikalle. Enimmäkseen hän juoksentelee koulun palvelijoiden lasten ja katupoikien kanssa, vaikka onkin yläluokkaisen suvun lapsi. Hänestä oli suurimman osan teoksesta hieman vaikeaa pitää, vaikkakaan en osaa sanoa miksi. Yleensä pikkuvanhat lapsihahmot ovat minusta onnistuneita, kuten Flavia de Luce.

Kiinnostavampi hahmo onkin Lyran daimoni Pantalaimon. Jokaisella ihmisellä on daimoni, eläimenhahmoinen olento, joka on sidoksissa ihmiseensä - kuin kehon ulkopuolella elävä, sielun kiinteä ilmentymä. Lasten daimonit voivat muuttaa ulkomuotoaan, mutta murrosiässä ne valitsevat yhden, ihmisestään jollain tapaa kertovan hahmon. Daimonit eivät voi mennä kovin kauaksi ihmisestään ja ne jakavat heidän tunteensä ja kipunsa. Daimonit puhuvat vain omalle ihmiselleen ja suurin etikettivirhe on koskettaa jonkun toisen daimonia (mutta ne koskevat usein toisiaan). Kaikenkaikkiaan oikein kiehtovia otuksia ja onkin harmi, ettei täällä tosimaailmassa voi saada daimonia.

"Oletteko te naispuolinen tiedemies?" sanoi Lyra. Hän suhtautui naistutkijoihin jordanilaisittain asiaankuuluvan ylenkatseisesti: sellaisia toki oli, mutta heihin - ihmisparkoihin - ei voinut suhtautua sen vakavammin kuin temppuja tekeviin puettuihin eläimiin. (s. 75)
   
Lyra joutuu päätä huimaaviin seikkailuihin. Koko teoksen ajan hän pakenee, matkustaa yksin ja sekalaisissa ryhmissä paikasta toiseen, etsii, löytää ja kadottaa erinäisiä asioita ja samalla paljastaa salaisuuksia mm. omia vanhempiaan koskien. Lopulta hän päätyy Pohjoisnavalle ja kohtaa julmia ihmisiä, jotka tekevät inhottavia asioita. Kuten fantasioille on kovin tavanomaista, myös Lyran elämästä on olemassa ennustus. Mukana on myös Lapissa asuva noita nimeltään Serafina Pekkala.
 
En ollut aivan täysin lumoutunut teoksen luettuani, joskin ihan joutuisasti luettavaa tekstiä se onkin. Kerronta oli paikoin liian hidasta ja kiihdytti sitten odottamatta vauhtiaan silloin, kun olisi tehnyt mieli kuulla asioista lisää. Loppu jättää ihmettelemään, mitä tulikaan luettua, sillä paljoa ei selitellä ja tarina käynnistyy kunnolla vasta viime metreillä. Onkin siis luettava jossain vaiheessa ainakin seuraava osa, jotta saisi paremman käsityksen teoksen maailmasta, joka muistuttaa hieman omamme, sekä rinnakkaisista todellisuuksista, joiden olemassaoloa vasta väläytellään. 
   
Arvosana:
  
  
Takakannesta:
Noidat ovat jo tuhansia vuosia tienneet toisista maailmoista, rinnakkaismaailmoista, jotka ovat olemassa limittäin meidän maailmamme kanssa. Noitien asuinseuduilla maailmojen välinen verho on ohut, ja he ovat kuulleet puhuttavan lapsesta, jolla on suuri kohtalo. Tuo lapsi on Lyra, vilkas, itsepäinen ja utelias tyttö, joka on elänyt koko lapsuutensa tiedemiesten Keskellä Jordan Collegessa. Lyra ja hänen daimoninsa Pantalaimon joutuvat henkeäsalpaavaan seikkailuun kauas Pohjoiseen, panssarikarhujen, jäätiköiden ja noitien maahan. Apunaan Lyralla on aletiometri, symboleihin perustuva kultainen kompassi, mutta sitä on opttava tulkitsemaan, eikä se ole helppoa.

Suomentanut: Helene Bützow, 451 sivua, Tammi 2007 (8. painos, 1. painos 1996)
    
Alkuperäinen nimiThe Golden Compass (1995)
  
   
Sarjassa ilmestyneet:
  • Kultainen kompassi (1996) / The Golden Compass (1995)
  • Salaperäinen veitsi (1997) / The Subtle Knife (1997)
  • Maaginen kaukoputki (2001) / The Amber Spyglass (2001)