maanantai 10. elokuuta 2015

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

"Silmien sulkeminen ei riitä kertomaan mitään siitä, mitä on sokeus. Taivaan ja 
kasvojen ja rakennusten maailman takana on karheampi ja vanhempi maailma, 
jossa tasaiset pinnat hajovat ja äänet soljuvat parvina ilmassa."
     

Arvostelukappale      
Lukuhaasteissa: Goodreads 50: 18. A Pulitzer Prize-winning book
Tunnelmamusiikkia: Claude Debussy: Clair de Lune, Secret Garden: Nocturne, Tracey Hewat: Firelands, Audiomachine: Final Hope
  
Kesän hehkutetuin teos on Anthony Doerrin Pulitzer-palkittu teos Kaikki se valo jota emme näe. Ei ole vaikeaa ymmärtää miksi teosta on kehuttu niin paljon, sillä se on todella kaunis, vaikka sota näytteleekin merkittävää osaa hahmojen kohtaloiden muokkaajana. Luin teoksen viimeiset sivut jo kesäkuun ensimmäisenä päivänä, mutta kirja on odottanut luettuna työpöydän kulmalla bloggausvuoroa siitä saakka kun sen käsistäni tuohon laskin. Miksi? 
  
Niistä lukukokemuksista, jotka uppoavat syvimmälle, on vaikeaa kirjoittaa. Luin tämän valovoimaisen teoksen heti putkeen niin ikään toisen maailmansodan aikaan sijoittuvan Audrey Mageen Sopimuksen jälkeen, ja niissä on jonkin verran samaa, mutta paljon eroavaisuuksiakin, enkä voinut olla välillä vertailematta niitä, Yhtä kaikki, suositeltavia kirjoja molemmat.
  
Teoksessa seurataan kahta nuorta, sokeaa pariisilaistyttöä Marie-Laurea ja saksalaista, valkotukkaista nuorukaista Werneriä. Kuten olettaa saattaa, heidän polkunsa kohtaavat, mutta vasta kaleidoskooppimaisesti muuttuvien tapahtumien seurauksesta. Eteerisen kaunis kertomus keskittyy lähinnä muutaman päivän ajanjaksoon elokuussa 1944. Tämän  lisäksi kerronnassa vuorottelee vuodet 1934-2014 kattava taustoittava tarinalinja. 
  
Doerr kuvaa välähdyksittäin elämää sodan varjossa ja nostaa arjen pieniä kohtauksia valokeilaan, lukijan tarkasteltavaksi. Valo onkin teoksen keskeinen motiivi ja yleensä jokaisessa luvussa viitattaan siihen mitä moninaisimmin keinoin. Valo onkin hyvä vastapaino toisen maailmansodan kauheuksille. 
  
Mitä sokkeloita maailmassa onkaan. Puiden oksat, juurten filigraani, kiteiden matemaattinen perusta, kadut jotka isä loihti pienoismalleihinsa. Labyrintit piikkikotiloiden nystermissä, plataanien kaarnan rakenteissa ja kotkien ontoissa luissa. Monimutkaisimpana kaikista ihmisaivot. (s. 464-465)
    
On kiinnostavaa lukea, kuinka eritavalla sokea Marie-Laure kokee maailman muiden aistiensa kautta. Esimerkiksi kun hän lukee Jules Vernen klassikoita, kuten Maailman ympäri 80 päivässä ja Kapteeni Nemo merten syvyyksissä pistekirjoituksella. Teksti on hänelle kirjaimellisesti käsinkosketeltavaa ja sen täytyy vaikuttaa lukukokemukseen merkittävästi. Tuntea piste pisteeltä sanojen muodotavan tarinoita ja vieraita maailmoja. Hän toivoo, että elämä olisi niin kuin romaani, jota voi selata eteenpäin nähdäkseen mitä tulevaisuus tuo tullessaan. 
  

Teoksen kiinnostavin hahmo on Marie-Lauren isosetä Etienne, joka on kokemustensa vuoksi eristäytynyt maailmasta monikerroksisen talonsa seinien sisälle. Tai niin kuin Marie-Laure kuvaa: "tuntuu kuin talo olisi sedän sisäisen maailman aineellinen vastine: levoton, eristynyt, mutta sakeanaan seitteihin kiertyneitä ihmeitä." (s. 152)
  
Kirjoitin teoksesta 15 A4-sivullista lainauksia ja muita muistiinpanoja, sillä Doerrin kieli on ihastuttavan runollista ja monitasoista. Välillä tosin jäin miettimään, yrittääkö Doerr jo hieman liiankin kovasti? Eikö joitakin asioita olisi voinut sanoa raaemmin tai arkisemmin, niin kuin esimerkiksi Magee teki oman teoksensa kanssa. Doerrin tyyli kirjoittaa muutaman sivun mittaisia lukuja ei myöskään liene kaikkien makuun ja vaikka välillä tämä tekniikka tekeekin kirjasta nopeasti ahmittavan, se myös jättää hyvin pirstaleisen kokonaiskuvan. 

Erityisen sitaattilainauksen maininnan tällä kertaa saa: Hän sanoo, että Führer rakentaa kaupungin kuuhun. (s. 168)

Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingossa Kaikki se valo jota emme näe voisi olla sininen kansi, mutta valintani osuu tällä kertaa ruutuun KAUPUNKI. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.

  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Suuri lukuromaani sodasta, rakkaudesta ja radioaalloista sekä mittaamattoman arvokkaasta jalokivestä, joka määrää kahden erikoisen lapsen kohtalon.
  
Saksalainen Werner asuu orpokodissa ja kuuntelee öisin ranskankielisiä radiolähetyksiä. Sokea Marie-Laure elää isänsä, Pariisin luonnontieteellisen museon lukkosepän, kanssa. Sota syttyy. Werner sijoitetaan radiolähetyksiä vakoilevaan SS-yksikköön, ja Marie-Laure pakenee Bretagneen, Saint-Malon kaupunkiin. Mukanaan hänellä on salaperäinen, mahdollisesti kirottu, jalokivi, Vuosi vuodelta Wernerin ja Marie-Lauren polut lähenevät toisiaan. Mitä tapahtuu kun heidän tiensä viimein risteävät?

Samantyylisiä kirjoja: Audrey Magee: Sopimus, Marcus Zusak: Kirjavaras, Kurt Vonnegut: Teurastamo 5, John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa, Sarah Blake: Jos saat tämän kirjeen

Suomentanut: Hanna Tarkka, 542 sivua, WSOY 2015
    
Alkuperäinen nimi: All the ight We Cannot See (2014)
   

2 kommenttia:

  1. Hieno bloggaus, Niina! Minua tämä kiinnostaa niin kovasti, että ostin kirjan itselleni. Kirjastossa oli hirveän pitkät jonot, ja todella halusin lukea tämän kirjan. Vielä ei ole tullut sopivaa hetkeä - mtta hirveästi tämän lukemista odotan! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Krista! <3 Luulen, että tulet tykkäämään tästä kovasti. Teoksen voisi kiteyttää sanoihin runollinen ja melankolinen.

      Poista