keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Klassikkohaaste osa 6 | Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

"Mahtavat alukset olivat tulvineet täysin varoituksetta avaruuden tuntemattomista syvyyksistä. Kirjallisuudessa sitä päivää oli kuvattu lukemattomia kertoja, 
mutta kukaan ei ollut sittenkään toden teolla uskonut sen milloinkaan tulevan."
  
   
Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 6, Hyllynlämmittäjä 2017 (5/12)
   
Löysin oman, kansipaperittoman kappaleeni Arthur C. Clarken scifi-klassikosta Lapsuuden loppu muutama vuosi sitten Helsingistä Kirjasto 10:n edessä olevasta kirjavaihtohyllystä. Pitkällisten tutkimusten myötä sain selville, että tässä kirjakerhoversiossa on ollut sama kansi kuin Kirjayhtymän julkaisemassa ensimmäisessä painoksessa, eli tuo kuvassa näkyvä alempi mustapohjainen. Ylempi kansi on Kirjayhtymän toisen painoksen kansi vuodelta 1986.
  
Tämä kirjabloggaajien klassikkohaaste on omalla kohdalla ollut aina siitä erikoinen, että puolen vuoden aikana mieli ehti muuttua niin paljon, että olen vain kerran lukenut haasteeseen sen teoksen, jonka olen aluksi ilmoittanut lukevani (3. kirja, Vuonna 1984). Tällä kertaa olin suunnitellut lukevani Voltairen Candiden, mutta kävikin niin, että Clarken teos tarttui luettavakseni. En ole lukenut yhtään Clarken teosta aikaisemmin, hyllyssä tosin odottaisi toinenkin kirjailijan teos, Jumalan moukari, jonka ostin pari vuotta sitten Kirjamessujen 2€-pöydiltä.
    
- Teidän rotunne on osoittautunut harvinaisen kyvyttömäksi hoitamaan omia asioitaan varsin pienellä planeetallaan. Kun me saavuimme, te olitte juuri tuhoamaisillanne itsenne. -- Ilman meidän väliintuloamme Maa olisi tällä hetkellä radioaktiivinen erämaa. (s. 159)
  
Kolmeen osaan jaettu teos käy läpi, kuinka toisen, kehittyneemmän rodun eli Ylivaltiaiden edustajien saapuminen johtaa maailman rauhaan, ihmisten kulta-aikaan ja lopulta viimeiseen sukupolveen. Maailma kaipaisi Ylivaltiaiden väliintuloa juuri nyt oikeastikin, kun kolme isoa valtiota johtavaa pikkupoikaa heiluttelee tappavia leikkikalujaan toisilleen.
  
Ylivaltiaat rauhoittavat maan tekemättä oikeastaan mitään, pelkkä heidän läsnäolonsa riittää. Kaikkien isojen kaupunkien yllä näkyy yksi Ylivaltiaiden alus ja heidän äänitorvenaan on Karellan -niminen muukalainen, jonka ulkonäkö on pitkään salaisuus. Ihmiset spekuloivat paljon Ylivaltiaiden tekojen syvempiä syitä ja ihmettelevät, miksi nämä eivät tahdo näyttäytyä. Lopulta Ylivaltiaat antavat lupauksen, että 50 vuoden päästä he tulevat maan päälle, koska ihmiskunta on silloin kasvanut riittävästi viisaudessaan ja suvaitsevaisuudessaan, että hänen ulkomuotonsa ei aiheuta liian suurta shokkia. 
      
Maailmasta oli nyt kaikkiin aiempiin verraten tullut Utopia. Tietämättömyys, sairaudet, köyhyys ja pelko olivat käytännössä katsoen lakanneet olemasta. Sodan muistikuvat olivat katoamassa menneisyyteen niin kuin painajaisuni katoaa aamun koittaessa. (s. 81)
  
Yksi hahmoista pohtii, että kun Ylivaltiaat tulivat hävittämään sodan, nälän ja sairaudet, hävittivät he ohella myös seikkailun. Itse olisin ehkä eri mieltä, sillä jos kaikilla olisi kerrankin varaa ja mahdollisuus tehdä mitä vain, moni varmasti lähtisi valloittamaan Everestiä, Amazonin viidakkoa tai meren syvimpiä kohtia. Pidin kirjan utopistisesta maailmasta etenkin niiltä osin, että sodat ja idiotismi olivat vihdoinkin jääneet menneisyyteen ja kaikki saivat tehdä niitä töitä joista oikeasti pitivät, vaikka luovuus ja tiede olivatkin siitä kärsineet. 
  
Teoksessa on paljon hahmoja, joiden joukossa Rikki Stromgren niminen yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeri, jonka väittäisin olevan suomalainen tai suomenruotsalainen, kuten alla olevasta pätkästä käy ilmi. Katkelmassa mainittu "hän" viittaa Ylivaltias Karelleniin.  
  
Englanti on ainoa kieli jota hän osaa täydellisesti, vaikka kahden viime vuoden aikana hän onkin opetellut melko lailla suomea vain minua härnätäkseen. Eikä suomea opittu noin vain! Hän osaa siteerata pitkiä pätkiä Kalevalasta, kun taas minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, että osaan siitä vain muutamia rivejä. (s. 26)
   
Lapsuuden loppu ei sijoitu scifi-klassikoiden suhteen suosikkeihini, mutta kyseessä on varsin helppolukuinen teos ja luin sen ihan mielenkiinnolla. Pidin eniten aivan teoksen loppupuolesta, sillä tuolta osin Clarke on onnistunut kirjoittamaan jotain, mihin en ole tainnut aiemmin törmätä. Olen nähnyt teoksen pohjalta muutama vuosi sitten tehdyn kolmeosaisen minisarjan, joka ottaa kylläkin aika paljon vapauksia juonen ja hahmojen suhteen, muutamassa tapauksessa hyväänkin suuntaan. 
  
  
Arvosana:

       

Takakannesta:
Suunnattomat hiljaiset varjot liukuvat kohti maata. Koko maailma katseli loputtomalta tuntuvan hetken, miten valtavat alukset laskeutuvat ylivoimaisen majesteettisina yhä alemmas. Tuona hetkenä historia pidätti henkeään ja nykyisyys riistäytyi erilleen menneisyydestä. Ihmissuku ei ollut enää yksin. Kukaan ei tiennyt salaperäisten tulokkaiden perimmäisiä pyrkimyksiä.
 
Kunnes sadan vuoden kuluttua järkyttävä totuus paljastui ihmissuvulle. Se sai tietää olevansa lajinsa viimeinen sukupolvi, jonka tehtävänä oli valmistaa tie ihmiskunnan uudelle kehitysvaiheelle. Maan asukkaiden lapsuus oli päättynyt, mutta viimeistä ihmistä sykähdytti tieto, ettei ihmiskunta ollut elänyt turhaan.
     
Suomentanut: Matti Kannosto, 257 sivua, Uusi kirjakerho 1973 (2. painos, 1. painos Kirjayhtymä 1973)
    
Alkuperäinen nimiChildhood's End (1967)
  
Kirja on luettu myös täällä: Taikakirjaimet, Kaiken voi lukea, Savannilla, Kirjavinkit

4 kommenttia:

  1. Kiva bloggaus ja scifiklassikkovalinta! Mukavaa, että olit mukana haasteessa 🙂

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli kivaa lukea tällainen vähän vähemmän tunnettu klassikko, joka on selkeästi muovannut paljon myöhemmin ilmestyneitä kirjoja ja elokuvia. Kiitos kun vedit klassikkohaasteen kuudennen kierroksen! ♥

      Poista
  2. Kiitos, scifiklassikkopostauksesta. Nämä kirjakuvaukset ovat tärkeä apu kirjakaupantädillekin, koska tämä on yhä sellainen genre, jota vierastan, mutta en silti rohkene sanoa, että ei koskaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on tänä vuonna menossa oma henkilökohtainen haaste lukea enemmän scifiä ja etenkin klassikko-osastolta. Tämä on tosiaan sellainen genre, joka on jäänyt monelta lukijalta vähemmälle huomiolle. Scifiäkin on monentasoista, kaikissa ei matkusteta avaruusaluksella galaksin reunalle. Jospa sinullekin löytyisi sellainen matalan kynnyksen scifiteos, joka veisi mukanaan. :)

      Poista